Toisilleen vieraat ihmiset

Meillä kotona on ollut talo täynnä hiljaisuutta ja etäisyyttä. Olemme kävelleet huoneesta toiseen kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä. En ole oikein osannut lukea miestä. Vihaako hän minua? Vai onko hänessä sen lisäksi vihaa elämäänsä kohtaan. Kuinka itsetuhoisia ajatuksia hänellä on ollut ja on edelleen? 

Kaikki on vedetty minimiin:
kosketukset
läheisyys
keskustelu
yhdessä vietetty aika


Pieninkin sana, jonka jompikumpi sanoo, saa toiselta kirpoamaan sarkastisen kommentin tai vetäytymään kuoren sisään. Sen jälkeen ei puhuta eikä pukahdeta. Olen niin väsynyt siihen, että kiitän kaikkia tuntemattomia voimia pitkistä työpäivistäni ja tunnin kotimatkoista suuntaansa. En jaksa enää ajatella kuinka tätä purkaa enempää. Kaikki kysymykset kuolevat matkalle, nuutuvat ja kuihtuvat pois siihen hiljaisuuden ja vihan kuoreen, jonka mies on vetänyt ympärilleen. Minäkin vedän itseni kauemmas.

Sinänsä huvittavaa, että stressaava ja henkisesti raskas työ tuntuu miellyttävämmältä kuin ajatus kodista tai parisuhteesta juuri nyt.  Siitä tulikin henkireikä, syy päästä pois kotoa. Kuuntelen paremmin vieraiden ihmisten huolia, lievitän stressiäm ahdistusta ja pahaa oloa paremmin kuin kykenen siihen kotona. Mikään mitä työssä koen, ei tunnu niin pahalta kuin se mitä kotona koen. 


Olen ollut surkea ystävä, surkea kaveri, surkea vaimo. Olen sulkenut itseni kaikilta hetkeksi, että pystyn selviämään aloittamastani työstä ja arjesta lasten kanssa. Olen tietoisesti pistänyt kaiken ulkopuolelle itsestäni ollakseni hymyilevä, jaksava, pitkäpinnainen, rauhallinen ja keskittymään kynenevä ihmissuhdetyöntekijä. Kyllä, tämä surkea paskiainen toimii ihmissuhdealalla. Minusta muutenkin alkaa tuntua, että kovin moni sosiaalialalla työskentelevä on itse mennyt rikki tai läheistensä kokemusten vuoksi alalle "eksyneet". Koko hoiva- ja sosiaaliala, rikkonaisia ihmisiä täynnänsä?


Illalla nukutan itseni joko bentsolla tai tupla-annoksella melatoniinia. Muuten ei uni tule. Mutta olen tyytyväinen tähän apuun. Olen tyytyväinen, että saan unta noilla avuilla. Huomattavasti parempia vaihtoehtoja kuin alkoholilla itsensä tainnuttaminen. Sisuskaluissa tuntuu olevan taas jotain vikaa. Maha temppuilee ja on jatkuvasti kipeä. Syöpä! Tai loisia! Luultavasti syöpä.

"Se mitä teit, oli väärin!"

Kai tässä tilanteessa pääsee sanomaan, ”Mitäs minä sanoin!” Kaverini oli pettynyt ja teki tiettäväksi sen suureen ääneen ja kaikkien edessä. Muisti useasti 10 minuutin helvetin pitkän klosettimatkan aikana kertoa minulle siitä, että on löytänyt uuden ystävän minun läheisestäni ja siitä kuinka hyvin heillä menee. Kerroin olevani onnellinen hänen puolestaan, läheinen on ystävä aidoimmillaan, kun hänen luottamuksensa onnistuu voittamaan. Tämä riisui lopulta hänet aseista ja valituksesta. Mietin oliko tuon ”Olen löytänyt uuden ystävän” puheen tarkoituksena aiheuttaa mustasukkaisuutta, syyllisyyttä vai häpeää? Vai kaikkea. Vai oliko se vain aidosti todettu asia, jossa ei ollut mitään taka-ajatuksia. Jostain syystä kallistun kovasti ensimmäiseen kahteen vaihtoehtoon kaverini tuntien.

Ilta sujui teoriassa ok kunnes eksyimme pääporukasta läheiseni kanssa. Jotenkin siitä(kin) lähti vyörymään tapahtumakulku, jonka lopuksi vuoden mittainen hiljaisuus rikotaan. Mies valuttaa itsestään ulos kaiken sen tuskan, vihan, pettymyksen, pelot ja epäluottamuksen minua kohtaan. Kuinka olisi halunnut huutaa ja lyödä minuun järjen takaisin itsemurhayrityksen jälkeen. Viha ja inho siitä mitä meinasin tehdä lapsille. Minun löytäminen ja se tapahtumakulku siinä pesuhuoneessa itsemurhayrityksen jälkeen taisi traumatisoida hänet pahemmin kuin olen itselleni myöntänyt.

Se kaikki mitä hän käy nyt itse läpi, on pitkälti minun vastuullani. Minun vastuullani on se, että rikoin jotain hänessä.  Omien traumojeni pakeneminen aiheutti toiseen ihmiseen trauman, josta hänen on vaikea vapautua. En ole kovin ylpeä itsestäni, tätä ei varmasti lueta hyvien saavutusten listaan.

Pettymyskeskustelu

Pitäisikö aloittaa masennuslääkitys uudelleen. Ei tekisi mieli. Voisin odottaa, kun tiedän taipuvaisuuteni kuitenkin alavireisiin kausiin. Eilen oli niin rankka päivä, että illalla mietin miten tekisi mieli ottaa veitsi käteen ja viiltää haavoja ympäri kehoa, ottaa vasara ja lyödä kättä kunnes se on kirjavilla mustelmilla, painaa kynnet naamaan ja kuoria naaman iho irti. Sen sijaan vietin päiväni pihahommissa ja illalla  menin ja vedin itseni läkähdyksiin liikunnalla, yhteiskunnallisesti paljon hyväksyttävämpiä  itsensä kiduttamistapoja. Eilinen päivä oli turha muutenkin, vaadin rahojani takaisin menetetystä vuorokaudesta!

Mietin milloin saavutan sen tunteen, että elän itseni vuoksi. Että elämä on mielekästä ja sitä jaksaisi katsoa mielenkiinnosta ja huomisen odotuksesta? Tai edes tunteesta, että on olemassa tässä ja nyt. Milloin saavuttaa sellaisen tunteen, ettei vain roiku mukana, koska on pakko. Pakko, pakko, pakko. Pääasiassa siskonlasten ja omien vuoksi, pakko, pakko, pakko. On pysyttävä elossa, syötävä, vahingoittamatta itseään, oltava kiltisti, oltava osa yhteiskuntaa eli tarpoa paskassa... Hyvänä esimerkkinä en ole varmaan koskaan toiminut. Minä olen se musta lammas johon vedota kun tehdään idioottimaisuuksia... Mutta melatoniini taitaa toimia. Se väsyttää iltaisin. Se pistää kuin pistääkin vetäytymään sänkyyn ja sulkee mielen hetkeksi. Tai siis... Melatoniinin sivuvaikutuksena minulla on hyvin todentuntuiset unet ja painajaiset. Katsoisin niiden kuitenkin olevan parempia vaihtoehtoja kaikkien muiden huonojen vaihtoehtojen joukosta.

Mikäköhän siinä on, että ihminen ei tunnu kasvavan ulos itsestään. Siitä itsensävahingoittamisen halusta, vääristä tavoista käsitellä sisäistä tuskaa ja ahdistusta. Väärästä tavasta ajatella ja elää elämäänsä. Kartanko onnea ja rauhallisuutta tietoisesti. Onhan se aina pois otettavaa, saattaa kadota keskenkaiken ja heräät karuun todellisuuteen:
"Kyllä, elämä on pohjimmiltaan paskaa ja sinun sietääkin kärsiä"
Pian 32 vuotta samaa pakkopullapaskaa. 

Ja minua pakotetaan uloskin tänään. Ihmisten ilmoille leikkimään sosiaalista nisäkästä. Keskustelemaan siitä, miksi en ole käynyt kylässä pitkään aikaan, miksi en ole soitellut, miksi en vastaa puhelimeen, miksi en sitä, miksi en tätä. Pettymyskeskustelu, johon minulta kaivataan sovittelevia vastauksia, joita minulla ei ole antaa. Ehkä sanon suoraan, etten ole jaksanut, kerennyt tai kyennyt. Olen väsynyt ja kun tunnen olevani tarpeeksi pirtsakka kuunnellakseni itseäni muiden seurassa voin piipahtaa. Että palaan asiaan, kun olen tarpeeksi voimakas peittämään todellisen, väsyneen, ärtyneen ja kärkkään minän siihen kiltin, kuuntelevan, ymmärtävän ja sosiaalisesti taidokkaan minän alle. Taidanpa vetäistä itseni hilpeään etutilaan tänään. Tuskinpa siitä hyötyä on mielialalle.

mustasukkaisuutta ja muuta kuraa.

Tulin kotiin ja kuten niin useasti siellä odottaa hiljainen mies. Se hiljaisuus on sellaista painostavaa hiljaisuutta jonka tiedät johtavan johonkin tiettyyn pisteeseen. Kulkee tuttujen ennemerkkien kautta maailmaan ahdistavimpiin ja typerimpiin kysymyksiin ja sitä kautta johonkin päätepisteeseen, joka tyydyttää tai ei tyydytä kysyjää. Minua se ei rauhoita koskaan, mutta minä en olekaan kysyjä.

Alan tiskaamaan ja siivoamaan. Huomaan taas oman ärtymykseni kasvavan kyräilevässä ilmapiirissä. Siivoaminen ja touhuaminen auttaa purkamaan sen odotuksen aiheuttaman jännityksen. Olen vihainen ja hivenen ahdistunut ajatellessani mantrana päässä
"Kysy jo, kysy jo. Kysy jo vittu, niin päästään taas tästäkin"

Kysymyksiä alkaa sadella. Vastaan niihin, lyhyesti, vain yksillä sanoilla tai toistaen kysymyksen vastauksen muodossa.
"En"
"En ole pettänyt"
"En ole ihastunut keheenkään"
"En ole rakastunut muihin"


Minä en siedä muiden mustasukkaisuutta. Se myrkyttää minut, syö minua. Minä en ole kovinkaan mustasukkainen, ole ollutkaan. Välillä kyllä huomaan jotain tunteen väreilyä josta huvittuneena ajattelen, etten olekaan ehkä niin kuollut sisältä. Mutta olen ollut jossain vaiheessa mustasukkaisuuden, surun ja inhon sairastuttama. Tilanteessa, jossa sitä kovien toimien kautta minusta haettiin ja vaadittiin. Sairasta peliä, jossa minun rankaiseminen oli pääroolissa. Tilanteessa jossa minut pakotettiin katsomaan vierestä pettämistä ja jatkuvaa seuranhakua. Siinä tilanteessa en ollut oma itseni. 

Mutta se rakkaus, rakkaus... Rakkauttakin opitaan ja siihen kasvetaan, hetken leimahdus ja ihastus ei ole minulle sama asia kuin opittu rakkaus. En ole oikeasti varma tiedänkö mitä rakkaus toiseen ihmiseen on, koska monesti mietin itseäni torsona mitä tulee tunnepuoleen. Minä ymmärrän syvän välittämisen, tunteen jossa tahdotaan jakaa elämä toisen kanssa, tehdään kompromisseja ja luovitaan kahden ihmisen välisessä maastossa, jossa tahdotaan jakaa arki ja arjen ilot suruineen. Minä ymmärrän syvän välittämisen, jossa toiseen tahdotaan luottaa (vaikkakin myönnän, että tässä suhteessa en kai koskaan yllä kenenkään ihmisen suhteen normaalille tasolle, en edes omassa avioliitossani). Lapsiani rakastan, äidillisesti. Sen on pakko olla rakkautta, sen tunnen kuohuvan minussa aivan eri tavalla. Mutta se ei ole minusta sama asia kuin rakkaus parisuhteessa. Ehkä se rakkaus jäi vain oppimatta minulta, ehkä en rakasta, opin vain välittämään tarpeeksi sietääkseni toista.

Isä

Isän ”lapsenpiikana”. Hain isän leikkauksesta ja muutaman tunnin reissusta poikikin yön yli kestävä kyläily. En pistä pahakseni, jostain syystä tunnen rauhaa isän luona. Täydellinen vastakohta tunteenae (etenkin turvallisuudentunteena) kuin se mitä se olisi äidin kanssa. Siellä joutuu jännittämään, siellä hermoilee jo valmiiksi mikä on huono lähtökohta koko vierailulle ylipäätään.

En ole paljon täällä aikaani kyllä viettänyt ja kyläillyt, mutta isä käy säännöllisesti lapsenlapsia tervehtimässä. Pitäisi varmaan käydä enemmän. Hassua tässä on kai se, ettemme me käy nimenomaisesti kylässä täällä, kaupunkiasunnossa, joka sijaitsee kotikaupungissamme ja meistä parin kilometrin päässä. Eih, me käymme kylässä isällä siinä talossa, jota isä pitää kotinaan, monen sadan kilometrin päässä, jonne isä aina viikonloppuisin matkustaa. Isän kanssa vietetään aikaa hänen lapsuudenkylässään, hänen lapsuudenkodissaan ja hänen nykyisessä kodissaan maaseudulla. Hassua etten ole koskaan ajatellut tätä, mutta oikeastaan se on intensiivistä yhdessäoloa ja yhdessä elämistä nuo mummolassa olemiset, perheenä olemista.

Kun tein ruokaa isälle mietin miten mukavalle tuntui tarttua tuttuihin pannuihin, juoda kahvia tutuista kahvikupeista, nostaa huulilleen tuttu, vanha juomalasi ihmetellen miten se voi olla viiden muun kaimansa kanssa edes ehjä. Tutut muodot, tuttu pinnan tuntu kun kosketan sormenpäilläni näitä tuttuja astioita ja tavaroita keittiössä. Keitin uudet perunat, paistoin lohen pannussa ja heitin päälle Valion kolmen kimppakiva sipulikermaa. Leivän meille tarjosi Vaasan, jonka 100% ruispalaleipiin lopulta annoimme tyytyväisen hyväksymme. Me otetaan isän kanssa vakavasti tämä ruisleipäasia. Kaupassa ollessa molemmat kiertivät kahtaa leipähyllyä lukien vakavalla naamalla sisällysluetteloita  ja punniten mitä leipää sitä nyt oikein ottaisi. Kuulen isän puuskahtavan toiselta puolelta hyllyä ”Miten ne voivat tätä edes ruisleiväksi kutsua? 30% vehnäjauhoja!”

Kävin Alkossakin. Painiskelin erilaisten Chileläisten punaviinien välillä, kun isä pomppasi rahan kanssa ja antosi sen kouraan suosittelemansa viinin kanssa. On kuulemma rahansa arvoinen ellei enemmänkin. Suorastaan kourallinen kultaa. Viini toisessa kourassa, raha toisessa ja kassalle… jossa minulta kysyttiin paperit. Huvittuneena ja ilostuneena tokaisen antavani mielelläni ne. Nainen katsoo vuosilukua tokaisten ”Joo”. Luulen, että molemmat olimme yhtä huvittuneita, sekä kassa että minä. ”Olit niin nuoren näköinen”. Isä tunkee äkkiä viereen ja sanoo ylpeänkuuloisena naama hymyssä, ”Tämä tässä on minun tyttäreni”. Tiedä sitten miksi, mutta jotenkin isän reagointi nauratti ja huvitti. Noh, tällä mennään taas vuoden verran eteenpäin. Se siloitti heti muutaman rypyn otsastani.

Söimme hyvin ja joimme kahvit ja isä onkin viettänyt suurimman osan illasta puhelimessa erinäisten ihmisten kanssa kertoillen leikkauksen onnistumisesta ja kuulumisistaan yleisesti. Isä on luurin jatke. Isä kaipaa juttukavereita. Isä kaipaa ympärilleen elämää. Siksi isä on onnellinen maalla oman perheensä luona. Hyvä niin, minä en mitään muuta halua kuin sitä, että isä on onnellinen elämässään. Ja sen kaiken isä sai uuden perheensä kanssa. Perhe-elämää, johon kuuluu vakaus, tasapainoisuus, onnellisuus, normaalit riidat ja sopimiset, yhdessäoloa, onnistumisia, naurua ja vakavuutta sopivissa mittakaavoissa. Sitä mitä meidän perheessä ei ollut.  Eikä voinut olla, liian moni asia oli monessa suhteessa pielessä. Liikaa alkoholia suruihin ja stressiin, liikaa riitoja, liikaa epävakaita tunteita ja niiden hallinnan pettämistä. Liikaa molempien masennusoireiluja, jota vasta nyt aikuisiällä on oppinut paremmin erittelemään ja jolle on löytynyt sanoja selittämään sitä. Liikaa pettymyksiä toisiin ihmisiin. Ylipäätään varmasti liikaa stressiä.

Minä olen oppinut masennuksen merkityksiä jo lapsena ennen kuin niille oli edes oikeita sanoja. Minä jatkan näköjään ylpeänä perintöä… Pah. Toisaalta, minä olen yrittänyt lapsilleni kertoa miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn, miksi olen väsynyt ja miksi itken, makaan tai olen poissaoleva. Olen yrittänyt kertoa miten se väsymys lähtee minusta itsestäni eikä heistä tai mistään mitä he tekevät. Ei se paljoa hyvitä, mutta toivon sen antaneen lapsille jotain vastauksia kysymyksiin, joita he eivät itse pysty ehkä muodostamaan tai eivät uskalla muodostaakaan sanoiksi. Itsemurhayrityksestä en ole kertonut, enkä kerro. Se olkoon minun syntini ja vain mieheni taakkana.

Onko tälle edes otsikkoa?

Tulihan se oksennustautikin lopulta lauantaina. Käänsi suolet ylösalaisin, nosti kuumeen ja pisti kaikki selän lihakset niin jumiin, että lopulta hengittäminenkään ei meinannut onnistua. Torkahtelin herätäkseni siihen, että hengityksessä oli katkos. Lopulta menin suihkuun, joka oli ainoa paikka saada kivulias keho laukeaman johonkin levon tilaan ja hengitys kulkemaan jotakuinkin normaalisti. Sinne nukahdin, kippuraan lattialle.  Heräsin, oksensin jälleen ja kömmin sänkyyn nukkuakseni hieman jos kivuilta ja pahoinvoinniltaan pystyy.

Pahoinvointi onkin sitten seurannut minua sinnikkäästi. Se ei tunnu menevän pois syömättömyydellä, syömisellä, liikunnalla, liikkumattomuudella. Antaa olla. Painoa on kuitenkin saanut vähän takaisin. Nyt on päästy yli normaalin rajapyykin.  Ja jos tissit on se kumma paikka, josta rasva lähtee vääjämäättä heti ensimmäiseksi, niin miten on mahdollista, että... tai siis kummallista on se että kengänkokoni tuntuu oikeasti... pienentyneen? Onko se edes mahdollista. Kaikki kengät lepsuu jalassa.

Olen jatkuvasti vain syvemmässä suossa kouluni kanssa. Sain opettajalta viestin, joka ei auttanut minua yhtään. En saa kiinni, enkä pysy mukana. Haluan vain luovuttaa. Haluan oikeasti antaa periksi ajatukselle, että olen luotu epäonnistumaan kaikessa ja siksi minun ei tarvitse edes yrittää... Lukiessani opettajan viestiä tuntui kuin maailma olisi taas valahtanut asteen verran alaspäin. Se on kuin harmaata, löysää, haisevaa ja mätää taikinaa. Vaikka kuinka nostaisit sitä, se tuntuu valuvan ja venyvän käsien pielistäsi alaspäin. Lukiessani viestiä käsistäni lähti tunto ja ne tuntuivat olevan irrallisia osia ruumiistani. Taistelin itkua vastaan ja kokosin itseni miten parhaaksi taisin. Vastasin viestiin ja kerroin koulun olevan ohi. Ehkä suostu ajattelemaan asiaa sen enempää. En nyt. En jaksa. Antaa olla. Ehkä myöhemmin, kun pystyy. Pala kerrallaan tai kerta rysäyksellä. Aivan sama, mutta ei nyt.

Mies luki iltasatua pojille, jossa Aku Ankka päättää kanafarmariksi ja tuhlaa omaisuutensa kananpoikiin. Kaikki menee luonnollisesti päin prinkkalaa ja Aku tuhoaa säntillisesti alhaalla olevaa kaupunkia milloin höyhensatein, milloin villiintyneellä kanalaumallaan. Kun munia alkaa vihdoin pyörähdellä pesiin loputtomat määrät ja valtavalla vauhdilla, kukaan ei osta ainuttakaan. Kysyntä ei vastaa tarjontaa... Tästä pääsemmekin katastrofin kautta onnelliseen loppuun jonka jätän paljastamatta etten pilaa lukuiloanne. Mies sulkee kirjan ja kysyy pojilta:

”Että mikäs oli tarinan opetus?”

Kummatkin pojat ovat hiljaa. Minä jatkan silittämistä toisessa huoneessa ja höristän korviani.

”Tarinan opetus on se, että aina on tehtävä markkinointitutkimus ennen kuin...” Ja perään lyhyt opettavaisella äänellä annettu saarna markkinoista, markkinointitutkimuksista, bisneksen perustamisesta tuottajien ja kuluttajien oikeanlaisesta kohtaamisesta ja hyvästä myynnistä...

Pöydän kokoinen pizza

Eläköön ruoka. Aloitin jugurttijuomilla, siirryin luontevasti päivällä muputtamaan leipää, illalla ostimme pizzat. Kun sain pizzan pöytään luulin, että mies olikin tilannut perhepizzan. Mitä vielä! Kun pöytään tuli toinen samanlainen tajusin pizzan vain olevan niin valtava, että molemmat yhdessä peittivät pienen ravintolapöydän juustoisen mehevällä olemuksellaan. Mietin pizzan valuessa lautasten yli pöydälle, että minkäköhän taudin sitä tällä kertaa sisuksiinsa tästäkin ottaa. Tungin mietteet  väkisin jonnekin tajunnan takaosaan tuntiessani kiittämättömyyden pistoksen. Ja miehen ilme oli kuin juuri saalinsa kaataneen metsästäjän. Se oli voittajailme, täynnä innostusta, iloa ja tyytyväisyyttä.

Tuijottelin ruokaani hetken miettien miten käyn sen kimppuun. Sokeasti hyökäten? Reunoilta sisälle päin järsien? Siististi pieniä paloja irroittaen ja suussani hitaasti jauhaen? Paloina ja sormin?  Lopulta totesin, että syön ne paloina, sormin ja hitaasti nauttien välttääkseni vatsakivut. Kävinhän pesemässä käteni kuitenkin ruokailun kunniaksi, kuten aina. Sain alas yhden kolmasosan vatsani ollessa niin pinkeänä ja kipeä ruoasta etten saanut alas enää palaakaan. Hyvää se oli, mutta myönnettäköön... ei ehkä paras tapa aloittaa ruoan syöminen tauon jälkeen.

Baarimikkoa katsoessa mietin kieltämättä, että hänen vuokseen opiskelijatytöt takuulla valuvat baariin jos miehet juoksevat sinne valtavien pizzojen perässä. Komea hävyttömyyteen asti, mustat hiukset, siisti ja huollettu parta, tummat ellei melkeinpä mustat, ystävälliset silmät ja kaunis aito hymy kaiken kruununa. Koko nätti paketti trimmatussa ja viimeisen päälle kunnostetussa kehossa. Oletan baarin nimestä raa’asti, että mies on perustanut sen yhdessä siippansa kanssa. Mietin mahtaako tyttöystävä olla koskaan mustasukkainen miehestä. Pöydällinen nuoria yliopisto-opiskelijoita huokailemassa nuoren miehen hääriessä tiskillä hauikset pullottaen kireän paidan alta? Vai ajatteleeko hän voitonriemuisesti, ”Tulkaa. Tulkaa meidän tykömme! Ja jättäkää rahanne kassakoneeseen ennen menoanne!”

Onkohan miehen esineellistäminen sallitumpaa kuin naisten? Ainakin minusta tuntuu, että jälkimmäistä pidetään pahempana asiana. Onko miesten maskuliinisuus tae siitä, että he automaattisesti ovat immuuneja moisen negatiivisille vaikutuksille?  Onko siis olemassa jokin sanomaton oletus , että he osaavat pitää itsestään huolta miehisyytensä vuoksi, jolloin esineellistäminen ei ole uhka (ei siveydelle, ei terveydelle, eikä miehisyydelle, vaan päinvastoin)? Onko trimmattu, huomiota herättävä, naisten päiväunissa hääräilevä mies jotain mitä hän itse on hakenutkin? Tarkoitan ihmisten mieliin painuneita mielikuvia Don Juaneista ja muista naistenkaatajista, joka tekee siitä miehen itsensä hakeman ja hänelle sallitun statuksen? Kun 30-vuotias naisopettaja kaataa sänkyynsä teini-ikäisen pojan, se tekee naisesta viettelijättären ja pojasta miehen. Kun 30-vuotias miesopettaja houkuttelee sänkyynsä teini-ikäisen tytön, se tekee miehestä pedofiilin ja tytöstä uhrin. Vai? 

Entäs nainen joka huokuu seksiä, korosti sitä tai ei? Nainen joka on ylisensuelli, ylinaisellinen, pikkaisen ”liian” huomiota herättävä. Herääkö mielikuvissa oletuksia siitä millainen hän on tai ei ole? Mielikuvia siveellisyydestä? Mielikuvia luonteestaan? Mielikuvia siitä mitä hän antaa tehdä ja mitä ei? Onko hän vaarallinen sekä miehille, että itselleen monella eri tasolla? Vaikka todellisuudesta mielikuvat eivät kerro paljon muuta kuin mihin omissa päätelmissä päätytään verratessa saatua tietoa  oletuksiin, valmiisiin, jo opittuihin malleihin, vanhaan tietoon ja kokemuksiin. Käsitellään nopeasti uusi tieto niillä eväillä kuin sattuu itsellä olemaan. Eivät kerro luonteesta, eivät ihmisestä itsestään paljoakaan. Pukeutumisella, ulkoisella olemuksella, eleillämme voimme korostaa itsestämme puolia, piirteitä, aatteita ja luonnetta halutessamme. Ja teemmehän me niin, vaikka ihminen itse on edelleen kuoren peitossa. Viimeisellä psykiatrikäynnillä muuten pistin päälleni suorat liituraitahousut ja siistin kauluspaidan, hiukset pistin nutturalle ja kasvoilleni hillityt ja huolitellut meikit. Miksi? Noh, juuri siksi. Kertoakseni jotain mitä halusin. Ja poikihan siitä jotain. ”Huoliteltu” ulkoinen olemukseni pääsi diagnoosipapereihin. Taputus olkapäälle tästä mahtavasta saavutuksesta! 

Tulipa taas mietittyä tyhmiä. Noh, ehkä ajatuksen juoksu paranee päivän mittaan.