Täysin turhaa tarinaa

Toisilleen vieraat ihmiset

2011-06-12T09:08:00.000+03:00

Meillä kotona on ollut talo täynnä hiljaisuutta ja etäisyyttä. Olemme kävelleet huoneesta toiseen kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä. En ole oikein osannut lukea miestä. Vihaako hän minua? Vai onko hänessä sen lisäksi vihaa elämäänsä kohtaan. Kuinka itsetuhoisia ajatuksia hänellä on ollut ja on edelleen?

Kaikki on vedetty minimiin:
kosketukset
läheisyys
keskustelu
yhdessä vietetty aika

Pieninkin sana, jonka jompikumpi sanoo, saa toiselta kirpoamaan sarkastisen kommentin tai vetäytymään kuoren sisään. Sen jälkeen ei puhuta eikä pukahdeta. Olen niin väsynyt siihen, että kiitän kaikkia tuntemattomia voimia pitkistä työpäivistäni ja tunnin kotimatkoista suuntaansa. En jaksa enää ajatella kuinka tätä purkaa enempää. Kaikki kysymykset kuolevat matkalle, nuutuvat ja kuihtuvat pois siihen hiljaisuuden ja vihan kuoreen, jonka mies on vetänyt ympärilleen. Minäkin vedän itseni kauemmas.

Sinänsä huvittavaa, että stressaava ja henkisesti raskas työ tuntuu miellyttävämmältä kuin ajatus kodista tai parisuhteesta juuri nyt. Siitä tulikin henkireikä, syy päästä pois kotoa. Kuuntelen paremmin vieraiden ihmisten huolia, lievitän stressiäm ahdistusta ja pahaa oloa paremmin kuin kykenen siihen kotona. Mikään mitä työssä koen, ei tunnu niin pahalta kuin se mitä kotona koen.

Olen ollut surkea ystävä, surkea kaveri, surkea vaimo. Olen sulkenut itseni kaikilta hetkeksi, että pystyn selviämään aloittamastani työstä ja arjesta lasten kanssa. Olen tietoisesti pistänyt kaiken ulkopuolelle itsestäni ollakseni hymyilevä, jaksava, pitkäpinnainen, rauhallinen ja keskittymään kynenevä ihmissuhdetyöntekijä. Kyllä, tämä surkea paskiainen toimii ihmissuhdealalla. Minusta muutenkin alkaa tuntua, että kovin moni sosiaalialalla työskentelevä on itse mennyt rikki tai läheistensä kokemusten vuoksi alalle "eksyneet". Koko hoiva- ja sosiaaliala, rikkonaisia ihmisiä täynnänsä?

Illalla nukutan itseni joko bentsolla tai tupla-annoksella melatoniinia. Muuten ei uni tule. Mutta olen tyytyväinen tähän apuun. Olen tyytyväinen, että saan unta noilla avuilla. Huomattavasti parempia vaihtoehtoja kuin alkoholilla itsensä tainnuttaminen. Sisuskaluissa tuntuu olevan taas jotain vikaa. Maha temppuilee ja on jatkuvasti kipeä. Syöpä! Tai loisia! Luultavasti syöpä.

"Se mitä teit, oli väärin!"

2011-06-06T08:16:00.000+03:00

Kai tässä tilanteessa pääsee sanomaan, ”Mitäs minä sanoin!” Kaverini oli pettynyt ja teki tiettäväksi sen suureen ääneen ja kaikkien edessä. Muisti useasti 10 minuutin helvetin pitkän klosettimatkan aikana kertoa minulle siitä, että on löytänyt uuden ystävän minun läheisestäni ja siitä kuinka hyvin heillä menee. Kerroin olevani onnellinen hänen puolestaan, läheinen on ystävä aidoimmillaan, kun hänen luottamuksensa onnistuu voittamaan. Tämä riisui lopulta hänet aseista ja valituksesta. Mietin oliko tuon ”Olen löytänyt uuden ystävän” puheen tarkoituksena aiheuttaa mustasukkaisuutta, syyllisyyttä vai häpeää? Vai kaikkea. Vai oliko se vain aidosti todettu asia, jossa ei ollut mitään taka-ajatuksia. Jostain syystä kallistun kovasti ensimmäiseen kahteen vaihtoehtoon kaverini tuntien.

Ilta sujui teoriassa ok kunnes eksyimme pääporukasta läheiseni kanssa. Jotenkin siitä(kin) lähti vyörymään tapahtumakulku, jonka lopuksi vuoden mittainen hiljaisuus rikotaan. Mies valuttaa itsestään ulos kaiken sen tuskan, vihan, pettymyksen, pelot ja epäluottamuksen minua kohtaan. Kuinka olisi halunnut huutaa ja lyödä minuun järjen takaisin itsemurhayrityksen jälkeen. Viha ja inho siitä mitä meinasin tehdä lapsille. Minun löytäminen ja se tapahtumakulku siinä pesuhuoneessa itsemurhayrityksen jälkeen taisi traumatisoida hänet pahemmin kuin olen itselleni myöntänyt.

Se kaikki mitä hän käy nyt itse läpi, on pitkälti minun vastuullani. Minun vastuullani on se, että rikoin jotain hänessä. Omien traumojeni pakeneminen aiheutti toiseen ihmiseen trauman, josta hänen on vaikea vapautua. En ole kovin ylpeä itsestäni, tätä ei varmasti lueta hyvien saavutusten listaan.

Pettymyskeskustelu

2011-06-04T09:59:00.000+03:00

Pitäisikö aloittaa masennuslääkitys uudelleen. Ei tekisi mieli. Voisin odottaa, kun tiedän taipuvaisuuteni kuitenkin alavireisiin kausiin. Eilen oli niin rankka päivä, että illalla mietin miten tekisi mieli ottaa veitsi käteen ja viiltää haavoja ympäri kehoa, ottaa vasara ja lyödä kättä kunnes se on kirjavilla mustelmilla, painaa kynnet naamaan ja kuoria naaman iho irti. Sen sijaan vietin päiväni pihahommissa ja illalla menin ja vedin itseni läkähdyksiin liikunnalla, yhteiskunnallisesti paljon hyväksyttävämpiä itsensä kiduttamistapoja. Eilinen päivä oli turha muutenkin, vaadin rahojani takaisin menetetystä vuorokaudesta!

Mietin milloin saavutan sen tunteen, että elän itseni vuoksi. Että elämä on mielekästä ja sitä jaksaisi katsoa mielenkiinnosta ja huomisen odotuksesta? Tai edes tunteesta, että on olemassa tässä ja nyt. Milloin saavuttaa sellaisen tunteen, ettei vain roiku mukana, koska on pakko. Pakko, pakko, pakko. Pääasiassa siskonlasten ja omien vuoksi, pakko, pakko, pakko. On pysyttävä elossa, syötävä, vahingoittamatta itseään, oltava kiltisti, oltava osa yhteiskuntaa eli tarpoa paskassa... Hyvänä esimerkkinä en ole varmaan koskaan toiminut. Minä olen se musta lammas johon vedota kun tehdään idioottimaisuuksia... Mutta melatoniini taitaa toimia. Se väsyttää iltaisin. Se pistää kuin pistääkin vetäytymään sänkyyn ja sulkee mielen hetkeksi. Tai siis... Melatoniinin sivuvaikutuksena minulla on hyvin todentuntuiset unet ja painajaiset. Katsoisin niiden kuitenkin olevan parempia vaihtoehtoja kaikkien muiden huonojen vaihtoehtojen joukosta.

Mikäköhän siinä on, että ihminen ei tunnu kasvavan ulos itsestään. Siitä itsensävahingoittamisen halusta, vääristä tavoista käsitellä sisäistä tuskaa ja ahdistusta. Väärästä tavasta ajatella ja elää elämäänsä. Kartanko onnea ja rauhallisuutta tietoisesti. Onhan se aina pois otettavaa, saattaa kadota keskenkaiken ja heräät karuun todellisuuteen:
"Kyllä, elämä on pohjimmiltaan paskaa ja sinun sietääkin kärsiä"
Pian 32 vuotta samaa pakkopullapaskaa.

Ja minua pakotetaan uloskin tänään. Ihmisten ilmoille leikkimään sosiaalista nisäkästä. Keskustelemaan siitä, miksi en ole käynyt kylässä pitkään aikaan, miksi en ole soitellut, miksi en vastaa puhelimeen, miksi en sitä, miksi en tätä. Pettymyskeskustelu, johon minulta kaivataan sovittelevia vastauksia, joita minulla ei ole antaa. Ehkä sanon suoraan, etten ole jaksanut, kerennyt tai kyennyt. Olen väsynyt ja kun tunnen olevani tarpeeksi pirtsakka kuunnellakseni itseäni muiden seurassa voin piipahtaa. Että palaan asiaan, kun olen tarpeeksi voimakas peittämään todellisen, väsyneen, ärtyneen ja kärkkään minän siihen kiltin, kuuntelevan, ymmärtävän ja sosiaalisesti taidokkaan minän alle. Taidanpa vetäistä itseni hilpeään etutilaan tänään. Tuskinpa siitä hyötyä on mielialalle.

mustasukkaisuutta ja muuta kuraa.

2011-06-03T10:29:00.000+03:00

Tulin kotiin ja kuten niin useasti siellä odottaa hiljainen mies. Se hiljaisuus on sellaista painostavaa hiljaisuutta jonka tiedät johtavan johonkin tiettyyn pisteeseen. Kulkee tuttujen ennemerkkien kautta maailmaan ahdistavimpiin ja typerimpiin kysymyksiin ja sitä kautta johonkin päätepisteeseen, joka tyydyttää tai ei tyydytä kysyjää. Minua se ei rauhoita koskaan, mutta minä en olekaan kysyjä.

Alan tiskaamaan ja siivoamaan. Huomaan taas oman ärtymykseni kasvavan kyräilevässä ilmapiirissä. Siivoaminen ja touhuaminen auttaa purkamaan sen odotuksen aiheuttaman jännityksen. Olen vihainen ja hivenen ahdistunut ajatellessani mantrana päässä
"Kysy jo, kysy jo. Kysy jo vittu, niin päästään taas tästäkin"

Kysymyksiä alkaa sadella. Vastaan niihin, lyhyesti, vain yksillä sanoilla tai toistaen kysymyksen vastauksen muodossa.
"En"
"En ole pettänyt"
"En ole ihastunut keheenkään"
"En ole rakastunut muihin"

Minä en siedä muiden mustasukkaisuutta. Se myrkyttää minut, syö minua. Minä en ole kovinkaan mustasukkainen, ole ollutkaan. Välillä kyllä huomaan jotain tunteen väreilyä josta huvittuneena ajattelen, etten olekaan ehkä niin kuollut sisältä. Mutta olen ollut jossain vaiheessa mustasukkaisuuden, surun ja inhon sairastuttama. Tilanteessa, jossa sitä kovien toimien kautta minusta haettiin ja vaadittiin. Sairasta peliä, jossa minun rankaiseminen oli pääroolissa. Tilanteessa jossa minut pakotettiin katsomaan vierestä pettämistä ja jatkuvaa seuranhakua. Siinä tilanteessa en ollut oma itseni.

Mutta se rakkaus, rakkaus... Rakkauttakin opitaan ja siihen kasvetaan, hetken leimahdus ja ihastus ei ole minulle sama asia kuin opittu rakkaus. En ole oikeasti varma tiedänkö mitä rakkaus toiseen ihmiseen on, koska monesti mietin itseäni torsona mitä tulee tunnepuoleen. Minä ymmärrän syvän välittämisen, tunteen jossa tahdotaan jakaa elämä toisen kanssa, tehdään kompromisseja ja luovitaan kahden ihmisen välisessä maastossa, jossa tahdotaan jakaa arki ja arjen ilot suruineen. Minä ymmärrän syvän välittämisen, jossa toiseen tahdotaan luottaa (vaikkakin myönnän, että tässä suhteessa en kai koskaan yllä kenenkään ihmisen suhteen normaalille tasolle, en edes omassa avioliitossani). Lapsiani rakastan, äidillisesti. Sen on pakko olla rakkautta, sen tunnen kuohuvan minussa aivan eri tavalla. Mutta se ei ole minusta sama asia kuin rakkaus parisuhteessa. Ehkä se rakkaus jäi vain oppimatta minulta, ehkä en rakasta, opin vain välittämään tarpeeksi sietääkseni toista.

Isä

2011-06-01T23:05:00.000+03:00

Isän ”lapsenpiikana”. Hain isän leikkauksesta ja muutaman tunnin reissusta poikikin yön yli kestävä kyläily. En pistä pahakseni, jostain syystä tunnen rauhaa isän luona. Täydellinen vastakohta tunteenae (etenkin turvallisuudentunteena) kuin se mitä se olisi äidin kanssa. Siellä joutuu jännittämään, siellä hermoilee jo valmiiksi mikä on huono lähtökohta koko vierailulle ylipäätään.

En ole paljon täällä aikaani kyllä viettänyt ja kyläillyt, mutta isä käy säännöllisesti lapsenlapsia tervehtimässä. Pitäisi varmaan käydä enemmän. Hassua tässä on kai se, ettemme me käy nimenomaisesti kylässä täällä, kaupunkiasunnossa, joka sijaitsee kotikaupungissamme ja meistä parin kilometrin päässä. Eih, me käymme kylässä isällä siinä talossa, jota isä pitää kotinaan, monen sadan kilometrin päässä, jonne isä aina viikonloppuisin matkustaa. Isän kanssa vietetään aikaa hänen lapsuudenkylässään, hänen lapsuudenkodissaan ja hänen nykyisessä kodissaan maaseudulla. Hassua etten ole koskaan ajatellut tätä, mutta oikeastaan se on intensiivistä yhdessäoloa ja yhdessä elämistä nuo mummolassa olemiset, perheenä olemista.

Kun tein ruokaa isälle mietin miten mukavalle tuntui tarttua tuttuihin pannuihin, juoda kahvia tutuista kahvikupeista, nostaa huulilleen tuttu, vanha juomalasi ihmetellen miten se voi olla viiden muun kaimansa kanssa edes ehjä. Tutut muodot, tuttu pinnan tuntu kun kosketan sormenpäilläni näitä tuttuja astioita ja tavaroita keittiössä. Keitin uudet perunat, paistoin lohen pannussa ja heitin päälle Valion kolmen kimppakiva sipulikermaa. Leivän meille tarjosi Vaasan, jonka 100% ruispalaleipiin lopulta annoimme tyytyväisen hyväksymme. Me otetaan isän kanssa vakavasti tämä ruisleipäasia. Kaupassa ollessa molemmat kiertivät kahtaa leipähyllyä lukien vakavalla naamalla sisällysluetteloita ja punniten mitä leipää sitä nyt oikein ottaisi. Kuulen isän puuskahtavan toiselta puolelta hyllyä ”Miten ne voivat tätä edes ruisleiväksi kutsua? 30% vehnäjauhoja!”

Kävin Alkossakin. Painiskelin erilaisten Chileläisten punaviinien välillä, kun isä pomppasi rahan kanssa ja antosi sen kouraan suosittelemansa viinin kanssa. On kuulemma rahansa arvoinen ellei enemmänkin. Suorastaan kourallinen kultaa. Viini toisessa kourassa, raha toisessa ja kassalle… jossa minulta kysyttiin paperit. Huvittuneena ja ilostuneena tokaisen antavani mielelläni ne. Nainen katsoo vuosilukua tokaisten ”Joo”. Luulen, että molemmat olimme yhtä huvittuneita, sekä kassa että minä. ”Olit niin nuoren näköinen”. Isä tunkee äkkiä viereen ja sanoo ylpeänkuuloisena naama hymyssä, ”Tämä tässä on minun tyttäreni”. Tiedä sitten miksi, mutta jotenkin isän reagointi nauratti ja huvitti. Noh, tällä mennään taas vuoden verran eteenpäin. Se siloitti heti muutaman rypyn otsastani.

Söimme hyvin ja joimme kahvit ja isä onkin viettänyt suurimman osan illasta puhelimessa erinäisten ihmisten kanssa kertoillen leikkauksen onnistumisesta ja kuulumisistaan yleisesti. Isä on luurin jatke. Isä kaipaa juttukavereita. Isä kaipaa ympärilleen elämää. Siksi isä on onnellinen maalla oman perheensä luona. Hyvä niin, minä en mitään muuta halua kuin sitä, että isä on onnellinen elämässään. Ja sen kaiken isä sai uuden perheensä kanssa. Perhe-elämää, johon kuuluu vakaus, tasapainoisuus, onnellisuus, normaalit riidat ja sopimiset, yhdessäoloa, onnistumisia, naurua ja vakavuutta sopivissa mittakaavoissa. Sitä mitä meidän perheessä ei ollut. Eikä voinut olla, liian moni asia oli monessa suhteessa pielessä. Liikaa alkoholia suruihin ja stressiin, liikaa riitoja, liikaa epävakaita tunteita ja niiden hallinnan pettämistä. Liikaa molempien masennusoireiluja, jota vasta nyt aikuisiällä on oppinut paremmin erittelemään ja jolle on löytynyt sanoja selittämään sitä. Liikaa pettymyksiä toisiin ihmisiin. Ylipäätään varmasti liikaa stressiä.

Minä olen oppinut masennuksen merkityksiä jo lapsena ennen kuin niille oli edes oikeita sanoja. Minä jatkan näköjään ylpeänä perintöä… Pah. Toisaalta, minä olen yrittänyt lapsilleni kertoa miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn, miksi olen väsynyt ja miksi itken, makaan tai olen poissaoleva. Olen yrittänyt kertoa miten se väsymys lähtee minusta itsestäni eikä heistä tai mistään mitä he tekevät. Ei se paljoa hyvitä, mutta toivon sen antaneen lapsille jotain vastauksia kysymyksiin, joita he eivät itse pysty ehkä muodostamaan tai eivät uskalla muodostaakaan sanoiksi. Itsemurhayrityksestä en ole kertonut, enkä kerro. Se olkoon minun syntini ja vain mieheni taakkana.

Onko tälle edes otsikkoa?

2011-05-31T10:12:00.000+03:00

Tulihan se oksennustautikin lopulta lauantaina. Käänsi suolet ylösalaisin, nosti kuumeen ja pisti kaikki selän lihakset niin jumiin, että lopulta hengittäminenkään ei meinannut onnistua. Torkahtelin herätäkseni siihen, että hengityksessä oli katkos. Lopulta menin suihkuun, joka oli ainoa paikka saada kivulias keho laukeaman johonkin levon tilaan ja hengitys kulkemaan jotakuinkin normaalisti. Sinne nukahdin, kippuraan lattialle. Heräsin, oksensin jälleen ja kömmin sänkyyn nukkuakseni hieman jos kivuilta ja pahoinvoinniltaan pystyy.

Pahoinvointi onkin sitten seurannut minua sinnikkäästi. Se ei tunnu menevän pois syömättömyydellä, syömisellä, liikunnalla, liikkumattomuudella. Antaa olla. Painoa on kuitenkin saanut vähän takaisin. Nyt on päästy yli normaalin rajapyykin. Ja jos tissit on se kumma paikka, josta rasva lähtee vääjämäättä heti ensimmäiseksi, niin miten on mahdollista, että... tai siis kummallista on se että kengänkokoni tuntuu oikeasti... pienentyneen? Onko se edes mahdollista. Kaikki kengät lepsuu jalassa.

Olen jatkuvasti vain syvemmässä suossa kouluni kanssa. Sain opettajalta viestin, joka ei auttanut minua yhtään. En saa kiinni, enkä pysy mukana. Haluan vain luovuttaa. Haluan oikeasti antaa periksi ajatukselle, että olen luotu epäonnistumaan kaikessa ja siksi minun ei tarvitse edes yrittää... Lukiessani opettajan viestiä tuntui kuin maailma olisi taas valahtanut asteen verran alaspäin. Se on kuin harmaata, löysää, haisevaa ja mätää taikinaa. Vaikka kuinka nostaisit sitä, se tuntuu valuvan ja venyvän käsien pielistäsi alaspäin. Lukiessani viestiä käsistäni lähti tunto ja ne tuntuivat olevan irrallisia osia ruumiistani. Taistelin itkua vastaan ja kokosin itseni miten parhaaksi taisin. Vastasin viestiin ja kerroin koulun olevan ohi. Ehkä suostu ajattelemaan asiaa sen enempää. En nyt. En jaksa. Antaa olla. Ehkä myöhemmin, kun pystyy. Pala kerrallaan tai kerta rysäyksellä. Aivan sama, mutta ei nyt.

Mies luki iltasatua pojille, jossa Aku Ankka päättää kanafarmariksi ja tuhlaa omaisuutensa kananpoikiin. Kaikki menee luonnollisesti päin prinkkalaa ja Aku tuhoaa säntillisesti alhaalla olevaa kaupunkia milloin höyhensatein, milloin villiintyneellä kanalaumallaan. Kun munia alkaa vihdoin pyörähdellä pesiin loputtomat määrät ja valtavalla vauhdilla, kukaan ei osta ainuttakaan. Kysyntä ei vastaa tarjontaa... Tästä pääsemmekin katastrofin kautta onnelliseen loppuun jonka jätän paljastamatta etten pilaa lukuiloanne. Mies sulkee kirjan ja kysyy pojilta:

”Että mikäs oli tarinan opetus?”

Kummatkin pojat ovat hiljaa. Minä jatkan silittämistä toisessa huoneessa ja höristän korviani.

”Tarinan opetus on se, että aina on tehtävä markkinointitutkimus ennen kuin...” Ja perään lyhyt opettavaisella äänellä annettu saarna markkinoista, markkinointitutkimuksista, bisneksen perustamisesta tuottajien ja kuluttajien oikeanlaisesta kohtaamisesta ja hyvästä myynnistä...

Pöydän kokoinen pizza

2011-05-28T10:19:00.002+03:00

Eläköön ruoka. Aloitin jugurttijuomilla, siirryin luontevasti päivällä muputtamaan leipää, illalla ostimme pizzat. Kun sain pizzan pöytään luulin, että mies olikin tilannut perhepizzan. Mitä vielä! Kun pöytään tuli toinen samanlainen tajusin pizzan vain olevan niin valtava, että molemmat yhdessä peittivät pienen ravintolapöydän juustoisen mehevällä olemuksellaan. Mietin pizzan valuessa lautasten yli pöydälle, että minkäköhän taudin sitä tällä kertaa sisuksiinsa tästäkin ottaa. Tungin mietteet väkisin jonnekin tajunnan takaosaan tuntiessani kiittämättömyyden pistoksen. Ja miehen ilme oli kuin juuri saalinsa kaataneen metsästäjän. Se oli voittajailme, täynnä innostusta, iloa ja tyytyväisyyttä.

Tuijottelin ruokaani hetken miettien miten käyn sen kimppuun. Sokeasti hyökäten? Reunoilta sisälle päin järsien? Siististi pieniä paloja irroittaen ja suussani hitaasti jauhaen? Paloina ja sormin? Lopulta totesin, että syön ne paloina, sormin ja hitaasti nauttien välttääkseni vatsakivut. Kävinhän pesemässä käteni kuitenkin ruokailun kunniaksi, kuten aina. Sain alas yhden kolmasosan vatsani ollessa niin pinkeänä ja kipeä ruoasta etten saanut alas enää palaakaan. Hyvää se oli, mutta myönnettäköön... ei ehkä paras tapa aloittaa ruoan syöminen tauon jälkeen.

Baarimikkoa katsoessa mietin kieltämättä, että hänen vuokseen opiskelijatytöt takuulla valuvat baariin jos miehet juoksevat sinne valtavien pizzojen perässä. Komea hävyttömyyteen asti, mustat hiukset, siisti ja huollettu parta, tummat ellei melkeinpä mustat, ystävälliset silmät ja kaunis aito hymy kaiken kruununa. Koko nätti paketti trimmatussa ja viimeisen päälle kunnostetussa kehossa. Oletan baarin nimestä raa’asti, että mies on perustanut sen yhdessä siippansa kanssa. Mietin mahtaako tyttöystävä olla koskaan mustasukkainen miehestä. Pöydällinen nuoria yliopisto-opiskelijoita huokailemassa nuoren miehen hääriessä tiskillä hauikset pullottaen kireän paidan alta? Vai ajatteleeko hän voitonriemuisesti, ”Tulkaa. Tulkaa meidän tykömme! Ja jättäkää rahanne kassakoneeseen ennen menoanne!”

Onkohan miehen esineellistäminen sallitumpaa kuin naisten? Ainakin minusta tuntuu, että jälkimmäistä pidetään pahempana asiana. Onko miesten maskuliinisuus tae siitä, että he automaattisesti ovat immuuneja moisen negatiivisille vaikutuksille? Onko siis olemassa jokin sanomaton oletus , että he osaavat pitää itsestään huolta miehisyytensä vuoksi, jolloin esineellistäminen ei ole uhka (ei siveydelle, ei terveydelle, eikä miehisyydelle, vaan päinvastoin)? Onko trimmattu, huomiota herättävä, naisten päiväunissa hääräilevä mies jotain mitä hän itse on hakenutkin? Tarkoitan ihmisten mieliin painuneita mielikuvia Don Juaneista ja muista naistenkaatajista, joka tekee siitä miehen itsensä hakeman ja hänelle sallitun statuksen? Kun 30-vuotias naisopettaja kaataa sänkyynsä teini-ikäisen pojan, se tekee naisesta viettelijättären ja pojasta miehen. Kun 30-vuotias miesopettaja houkuttelee sänkyynsä teini-ikäisen tytön, se tekee miehestä pedofiilin ja tytöstä uhrin. Vai?

Entäs nainen joka huokuu seksiä, korosti sitä tai ei? Nainen joka on ylisensuelli, ylinaisellinen, pikkaisen ”liian” huomiota herättävä. Herääkö mielikuvissa oletuksia siitä millainen hän on tai ei ole? Mielikuvia siveellisyydestä? Mielikuvia luonteestaan? Mielikuvia siitä mitä hän antaa tehdä ja mitä ei? Onko hän vaarallinen sekä miehille, että itselleen monella eri tasolla? Vaikka todellisuudesta mielikuvat eivät kerro paljon muuta kuin mihin omissa päätelmissä päätytään verratessa saatua tietoa oletuksiin, valmiisiin, jo opittuihin malleihin, vanhaan tietoon ja kokemuksiin. Käsitellään nopeasti uusi tieto niillä eväillä kuin sattuu itsellä olemaan. Eivät kerro luonteesta, eivät ihmisestä itsestään paljoakaan. Pukeutumisella, ulkoisella olemuksella, eleillämme voimme korostaa itsestämme puolia, piirteitä, aatteita ja luonnetta halutessamme. Ja teemmehän me niin, vaikka ihminen itse on edelleen kuoren peitossa. Viimeisellä psykiatrikäynnillä muuten pistin päälleni suorat liituraitahousut ja siistin kauluspaidan, hiukset pistin nutturalle ja kasvoilleni hillityt ja huolitellut meikit. Miksi? Noh, juuri siksi. Kertoakseni jotain mitä halusin. Ja poikihan siitä jotain. ”Huoliteltu” ulkoinen olemukseni pääsi diagnoosipapereihin. Taputus olkapäälle tästä mahtavasta saavutuksesta!

Tulipa taas mietittyä tyhmiä. Noh, ehkä ajatuksen juoksu paranee päivän mittaan.

Liinavaatefrenzyt

2011-05-26T17:17:00.001+03:00

Olen laihtunut kolme kiloa. Mistäköhän ne lähti? Lihaksista veikkaisin. Ruoka ei maistu yhtään, vaikka nälkä on. Ajatus tavaran lappomisesta suuhun ällöttää. Osin kiitos tämän meillä riehuneen oksennustaudin, osin väsymyksen ja nälän aiheuttaman pahoinvoinnin vuoksi. Hullua hommaa. Kun en syö, väsyn ja vaikka väsyn, en nuku. Yöunet jatkavat katkonaista ja epätahtista rytmiään. Tunnen olevani uupunut, mutta siitä huolimatta aivan liian ylivirittyneessä tilassa. Elohiiret alkoivat eilen, joka on aina merkki siitä, että aivot tarvitsevat kipeästi lepoa.

Ärsyyntyneenä väsymyksestä kävin riehakkaasti paperikasan kimppuun, jossa oli ties mitä vanhoja laskuja, asiakirjoja, reseptejä, lasten piirustuksia. En edes jaksa yllättyä siitä miten järjettömän vähän minusta löytyy järjestelmällisyyttä. Löysin sitten jonkun bentsoreseptin ja melatoniineille kirjoitetun lapuskan. Tungin ne kassiin ja vastoin lupaustani olla ajamatta enää hyppäsin ratin taakse viedäkseni reseptit kupolihoitolaan. Ja se kiukku mikä minussa velloi. Huomasin kaupungilla olevani raivoissani perässä kulkeville ihmisille. Jokainen takaa kuuluva, hitaasti lähestyvä askeleen rohina aiheutti sen, että jäin tahalleni seisomaan paikoilleni. Ihan vain jotta takanani olevat pääsevät ohitseni, minä pääsen rauhoittumaan ja saan itsestäni kunnollisen otteen.

Nuppikukkulalla toimistotyöntekijä pahoitteli juuri todella tuskaiselle, ahdistuneen ja väsyneen kuuloiselle nuorelle miehelle ettei voisi tehdä mitään hänen hyväkseen nyt. Ainoa keino on mennä päivystävälle ja sitä kautta hoitaa asioitaan (hyi minua, salakuuntelua). Mies lähti lyötynä paikalta, keinottomana ja väsyneenä vaelsi editseni kuin haamu. Olin pahoillani miehen puolesta, myötätunnon aalto lipatti hetken aikaa mielessäni. Sitten näin sen uuden psykiatrin... Myötätunto katosi ja tilalle tuli epäilys. Kyseinen mies on minusta outo... Totta kai... Mitä sekin jäi siihen toimistotyöntekijän taakse kuikkimaan tuodessani reseptejä... Hän on minusta aina tuijottanut hetken aikaa liian pitkään, mikä tietysti ei herätä minussa mitään positiivista. Niin nytkin, meni toimistoon katse naulittuna minuun. Ehkä hän siksi tuijottaakin, koska vastaan katsoo kärttyisen näköinen ämmä. Kulmikas, vihaisen oloinen, silmät kurtussa... sen näköisenä kuin tahtoisi purra jos joku tulee lähemmäksi. Mitäs on niin.... OUTO! Vikahan ei luonnollisesti ole minussa... Ei suinkaan! Virheetön heittelee nyt täältä niitä ensimmäisiä kiviä kottikärryllisen verran. Annon siis reseptit ja pyysin uusimaan niistä jotain, jonkin, mitä vaan, ihan sama kunhan jotain toivoa saan nukkumisesta. Lähdin äkkiä pois. Annoinpa itsestäni reippaan ja hyvän kuvan, pöh.

Jotenkin kaikki menee nyt niin päin prinkkalaa. Keskiviikko aamu valkeni sitä mukaa kuin minun epätoivoni muuttui todellisemmaksi. Jäin makaamaan sänkyyn, enkä kyennyt nousemaan ylös. Yritin vakuutella itselleni, että minun on vain mentävä ja kohdattava kaikki. Yritin toistaa mielessäni, ettei minulla ei olisi mitään hätää. Mutta se pettymys siihen, etten saa aikaan raporttia, enkä tahdo kertoa heille mitään, enkä koe saavani koululta mitään tukea tai apua, noh, ne lopulta voittivat. Pettymys ihan kaikkeen. Lapset pistin kouluun ja nuorimman sain hoitoon, väsyneenä ovella ojensin lapsoset anopin huomaan. Äkkiä peiton alle ja toivomaan lyhyttä hetkeä lepoa.

Tuntia myöhemmin laahustin alakertaan. Kiersin sotkuista asuntoa ja mietin mistä aloittaa. Mistään ei tunnu saavan otetta. Suuttuneena paukoin lopulta yläkertaan ja siivosin lasten vaatekaapit. Sen jälkeen vedin kaikki liinavaatteet ja verhot lattialle. Tahdoin vain saada sen tunteen, että olen tehnyt jotain, ihan mitä vain. Vein ne ulos ja ravistelin pölyt, otin ja viskoin sängylle. Virittelin silityslaudan, lämmitin raudan, otin ison kannullisen vettä pöydälle valmiiksi ja aloitin silittämisen. Aloitin urakkani 9:ltä aamulla ja valmiiksi sain kaiken 12:sta yöllä. Selkää särki, väsytti ja itketti, mutta kuin hullu silitin, liitostin ja pinosin kaiken kauniisti takaisin kaappeihinsa. Toivoin jokaisen kivun ja säryn takovan kallooni sen, että ne ovat rangaistus laiskuudestani.

Nyt sattuu päähän. Pakko ottaa varmaan nappia. Ehkä jos en edelleenkään saa mitään tänään aikaan, otan hoitaakseni koko yläkerran jynssäyksen. Ärsyttää tämä jumittaminen!

Taidan olla vähän huonolla tuulella...

Peltimällin välttäneen väsyneen naikkosen aamuvirsi

2011-05-24T10:18:00.000+03:00

Väsyttää, kuinkas muutenkaan. Tämä on taas jonossa niitä öitä öiden perään, jolloin unen määrä vähenee aste asteelta kunnes saavutetaan koomaa muistuttava kehon- ja mielentila. Kaksi tuntia horrosta ei riitä eväiksi jaksaakseen keskittyä ihmisiin tai ympäristön tapahtumiin. Kaksi tuntia jotain unenkaltaista ei riitä eväiksi hyväntuulisuuteen.

Pari yötä sitten kuulin miten nuorin aloittaa oksentamisen. Yritin kerätä luuni sängynpohjalta juostakseni apuun, mutta silmissäni pimeni ja kellahdin takaisin kumoon. Makasin hetken ajatukset risteillein ja poukkoillen kallon seinämästä toiseen miettien miten toimia seuraavaksi. Päädyin huutamaan miestä apuun horrosmaisen väsymyksen läpi ja jäin vain makaamaan kykenemättä liikkumaan. Koko keho tuntui uppoavan patjoihin, jäsenet jäykistyivät liikkumattomiksi ajatusten toimiessa jotenkin luikkimalla tietoisuuden ja pyörryttävän tiedottomuuden välillä. Sitten pimeni vintti, nukahdin väsymystäni.

Ehkä sitä voi lohduttautua aina sillä, että tämä on kuitenkin normaali tila. Tolkuton väsymys, horros, mielessä karehtiva ja ajatuksia tylsistyttävä utuisuus ovat jotain minkä minä tunnen kuin omat taskuni. Vähän kuin masennus. Se on olotilana tuttu. Kun se iskee päälle, tietää mikä on vialla, vaikkakaan ei sitä osaisi korjata. Ei siis mitään uutta taivaan alla. Enemmän sitä tuntuu säikähtävän virkeyttä. Muistan viimeisen virkeän jakson. Se oli vuonna 2007. Niin erilaista, kummallista ja outoa se oli, kuukausien hyvät unet ja tasainen mieliala.

Meillä on ollut vieraana norovirus. Nuorin oksensi 4 päivää. Mietin kauhuissani, että tästä tulee taas sairaalareissu. Kuitenkin kaikesta paskasta, oksennuksesta, räästä ja eritteistä huolimatta tauti oli paljon hellempi kuin edellisellä kerralla. Oksentelu, vatsakivut ja pahoinvointi antoivat viimein periksi, ruoka ja juoma ovat menneet sisään koko ajan kiitettävästi, joten voisi sanoa olla selvillä vesillä... Tai siis ainakin lasten osalta. Tiedä sitten iskeekö se minuun vai ei. Ei välittäisi saada sitä nyt... tai milloinkaan. Yritän olla kovasti ajattelematta sitä vellovaa pahaa oloa, vatsanväänteitä, jotka saavat kiemurtelemaan vuoroin oikoselleen, vuoroin pieneksi palloksi, oksennuksen poltetta kurkussa ja nenän limakalvoilla... Annanko nyt tarpeeksi selvän kuvailun siitä miksi toivottaa jokaisen paskataudin helvetin kuuseen?

Ajaessani äsken pojan tarhaan meinaisin ajaa kolarin. Minun vikani se olisi ollut jos oikealta tullut auto olisi käläyttänyt mällin kylkeen. OKEI, okei! Suora vihje ymmärretty! Ei siis enää asiaa tässä väsymyksessä ratin taakse. Päivä alkoi siis TODELLA hyvin.

Minua huvitti suuresti erään pienen tytön innostus tarhaan viereisessä mäessä. Kintut olivat kuin kaksi kortta ja pituutta oli lähinnä hukkapätkän verran. Mutta se selvä vauhdin riemu, joka tytöstä huokui! Ja se loikinnan keveys ja iloisuus. Näytti kuin tyttö olisi kiitänyt oljenkorsillaan ilmassa, välillä vain koskettanut maata varpaidensa kärjillä. Perässä juoksi äiti, kirkkaan vihreä paita päällään, askelissaan aikuisen ihmisen painokkuutta, mutta kuitenkin ketteryyttä ja tahtoa pysyä kirmailevan tytön perässä. Saavuttaisinkohan saman riemun jos vain juoksisin metsään ja pistäisin loikkien? Vai tulisikohan siitä vain itku, naarmuja, venähtäneitä jäseniä ja tuskainen kiukku? Ehkä siihen tarvitaan kuitenkin kengät, jotka soveltuvat loikkimiseen. Tällä hetkellä omistan vain korkokenkiä, eikä tuota fyffeä ole niin paljon, että voisin itselleni edes halvat lenkkarit ostaa. Rahaa tilillä on +0,38 euroa. RIKAS! Olemme pärjänneet 20 eurolla koko viikon edellisen viikon. Ehkä se johtuu myös siitä, että oksennustautiset eivät ole kovin innostuneita syömään? Kengät jäävät siis unelmaksi. Laskut, ruoka, lääkkeet ja lasten vaatetus tulee ensin. Sitten saa äiti... jos rahaa jää... Tuttu tarina.

Miten minusta tuli paha kissanvihaaja täti.... Pyh...

2011-05-22T15:51:00.000+03:00

Olen ollut niin ällöttävän ahkerana eilen, että tänään päätin olla tekemättä mitään. Pesin 6 koneellista pyykkiä, joista suurin osa ennätti kuivahtaa, köh, "vienossa" tuulessa iltaan mennessä. Takapihalleni yritän saada jälleen kasvatettua ruohikkoa... Monesko kesä tämä on? Sain kuitenkin tapettua vesiheinän viime vuonna. Tänä vuonna olisi siis ehkä mahdollisuuksia saada jotain itämään. Katsotaan mitä tästä tulee. Luultavasti menee hermot jossain vaiheessa ja teen naapurit, joka peitti pihansa sepelillä ja laatioilla. Ei se ruohon kasvatus oikein tahdo onnistua kenellekään...

Seisoin etupihan multakasalla viskoen multaa ikean kasseihin, kun naapurin mies tulee huvittuneena antamaan vinkin kottikärryjen käytöstä. Tyhmä ja tietämätön nainen kiittää naapuriaan sekä vinkistä että huolenpidosta, mutta jatkaa silti mullan kantamista hauikset pullistellen sisäkautta. Vaihtoehto a) eli kanna sitä multaa Ikean suurissa kasseissa postimerkin kokoiselle "cityplantaasillesi" on huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin b) viskoa loivassa mäessä kottikärryistä multaa puuskaisessa tuulessa korkean aidan yli...

Istutin myös isoihin ruukkuihin ruohosipulia ja persiljaa. Mietin miten saan etanat pysymään poissa... Entäs jos ympyröin ne saatanan purnukat tuhkalla ja nauraa hohotan demonisesti kun näen etanoiden saapuvan tien yli toiveissa mussuttaa kasvini kadotukseen! Hahhaahahahaaa! Satoa odotellessa. Kuka sitä nyt sitten odottaa enemmän, minä vain etanat. Ja kuka niistä syö karhun osan... minä vai etanat. Paskiaiset.

Toinen naapurini pyörähti pihalla, ja löysi taas huomauttamista minusta. Hän löytää nyt valittamisen aihetta vähän jokaisesta asiasta. Oikeastaan tiedän mistä tyytymättömyys minuun on lähtöisin. Muut naapurini tulevat valittamaan minulle hänen kissastaan, joka käyttää lasten leikkipaikkaa paskalaatikkonaan. Sitähän se on kissansilmin. Iso, pehmeähiekkainen alue, jolle on täydellistää vääntää muutama kikkare. Eikä se kissaressu ymmärrä miksi sitä hätistetään pois hiekalta ärähdellen milloin kenenkin toimesta. Joten kuka saa tehtäväksi käydä ilmoittamassa näitä epämukavia asioita? Noh, minäpä sen yleensä teen. Naapurini totesi kissansa kakkimiseen jotakuinkin "Voi, voi. Ei sille mitään voi" ja alkaa sulkea oveaan, johon minä tietysti menin möläyttämään epäkorrektisti että "Voi, jos pitää kissan kytkettynä asuinalueella." Siihen loppui keskustelu, tiesin heti että nyt juoksin metsään pipo silmillä. Asian olisi voinut hoitaa jättämällä se viimeinen kommentti sanomatta ja lähtemättä mukaan leikkiin. Totta kai naapuria harmittaa. Jatkuva valitus ja edellisestä kissasta luopuminen... Tästä kissasta piti tulla sisäkissa... Toisin kävi.

Myöhemmin iltapäivällä soi ovikello ja naapuri seisoo ääni vähän väristen, että hänen kissansa linkuttaa. Epäilynä on murtuma tai venähdys, kun kissa ei istu toiselle tassulle ja kulkee kolmella jalalla. Kysyi miten se kissa oikein tänään pihalta lähti ja tiedänkö asiasta jotain.
"Ihan normaalisti se kulki. Enkä ole sitä sitten päivän nähnytkään."
"Et tiedä mitään?"
"En tiedä. Mitä sille on käynyt? Toivottavasti on kuitenkin niin kunnossa, ettei mitään pysyvää vammaa jää."
Todellisuudessa tekisi mieli lisätä, että minulla ei ole mitään hänen kissaansa vastaan. Paskasta en tietysti pidä, kuten ei kukaan mukaan tässä pihassa.... mutta en minä murhanhimoinen kissankiduttaja ole, kuten hänen äänensä vihjaisi. Minulla ei ole tapana murtaa elukoiden jalkoja sen vuoksi, että he noudattavat eläintenvaistoja. Joten luultavasti kissa on pudonnut vihdoin sieltä puusta, jonne se kiipeää jatkuvasti tai joutunut auton töytäisemäksi, kun muutaman kerran on autot äkkijarruttaneet sen vuoksi. Enkä vihaa kissoja. Päin vastoin, minusta on kiva, kun naapuruston kissat tulevat moikkamaan. Puskevat ja purisevat. Kertovat terkut naukuen ja sitten jatkavat omia juttujaan joihin ei muilla ole tilaa. Välillä tulevat sisälle asti, kiertävät asunnon ja jättävät hajujaan ympäriinsä, naukaisevat ja menevät pois. Jos en olisi allerginen hommaisin itselleni pienen egopakkauksen kotiin purisemaan.

Puhuimme hetken aikaa vielä ennen kuin naapuri lähti ovelta. Jotenkin edelleen epäileväisenä ja loukattuna. Ehkä pitäisi selvittää asia juurta jaksain, jottei välit jää näin pinkeiksi. Pidän hänestä paljon ja meillä on mukavaa tuossa pihalla istuessa ja jutellessa... Mutta jotenkin tuntuu että minä olen mielikuvissa nyt se paha naapurin täti, joka vihaa kissoja ja kiusaa niitä ihan pelkästä inhosta... Prrrhhhh. Ehkä tänään nappaan hihasta ja kysäisen. Parasta varmaan rauhoitella häntä oikeasti.

Anteeksi, anteeksi ja vielä kerran anteeksi

2011-05-19T17:59:00.003+03:00

Actimelvastaisku: ”En vaihtais” ja ”Se on tutkituin”... Iskeeköhän Olo-Valio takaisin persuilla ”En muuta kokeilis. Tää on vaan niin suomalaista!”

Sain kirjoitettua opintopsykologille (johon sanon ’hyvä minä’). Mussutin taas liikaa (koska olen idiootti). Sain hoidettua kirjeen kuitenkin pois päiväjärjestyksestä ja pois sielultani. Toivon mielessäni etten vain ollut tyly, kiittämättömän oloinen, liian epäileväinen tai epäkunnioittava. En ainakaan yrittänyt olla. Lopulta tuli se harmi, että piti edes mennä kirjoittamaan mitään. En tiedä mikä sai ja saa minut tälle ihmiselle lopulta kertomaan asioita? Yleensä teen vain vanhat kunnon oharit tuntiessani oloni tarpeeksi epämukavaksi jonkun kanssa. Pidän IRL-elämässäni lähelläni vain muutamia ihmisiä, joihin uskallan luottaa. Siten on pienempi vaara tulla petetyksi ja huomata olevansa naurunalainen narri tahtomattaan. Kai minä voin sanoa, että häneen ainakin luotin. Se on monella tapaa yksi maailman pienistä ihmeistä tässä elämässä minun kohdallani.

Sitä pelkää ja pelkää. Pelkää IRL lähelläni olevia ihmisiä ja pelkää heidän vihaansa. Pelkää heidän inhoavan ja halveksivan syystä tai toisesta. Tahtoisin miellyttää ihmisiä, tahtoisin heidän pitävän minusta, vaikka ymmärrän ettei se tie kovin pitkälle vie. Siinä tulee seinä vastaan tavalla tai toisella. Suurimpana vaarana on oma loppuunpalaminen. Se tapahtuu kuitenkin väärillä motiiveilla. Siinä joutuu koko ajan olemaan varpaillaan ollakseen jotain muuta kuin on. Sitä tahtoisi olla aina korrekti, tahtoisi olla normaalilla älyllä varustettu, tahtoisi olla mahdollisimman vähän huomiota herättävä... Sitä tahtoisi olla osaava ja itsevarma! Rauhallinen, keskittymiskykyinen, melkeinpä seesteinen! Niin ja oikeissa paikoissa luovuttava. Mutta ei... Haluaisin olla jotain muuta kuin olen ja yritän muuttaa itseäni väkisin joksikin mitä en ole ja millaiseksi en pysty muuttumaan. Paskat. Jos olen kusipää, kärsin syyllisyydestä. Jos olen kiltti, kärsin syyllisyydestä. Kaikki mitä teen, ajattelen, olen tai en ole. Aivan sama. Kaikki tuntuu suodattuvan tämän helvetin syyllisyydentunteen ja itseinhon kautta. Minä en jaksa tätä! Enkä osaa muuttua.

Opintopsykologi ei ollut ainoa, jolle lopulta kirjotin kirjeen. Olen kynäillyt lyhyitä anteeksipyytelyveisuja muutamalle ystävälle, jotka tungin ulos elämästäni masennuksen aikana. He olivat juuri kaikkea sitä mitä ihminen tarvitsee. He olivat lojaaleja, rehellisiä ja uskollisia. Sillä hetkellä kun päätin irtaantua koko joukosta päässä kyti polttava ajatus siitä, ettei näille ystäville pidä antaa kärsimyksiksi mitään minun kaltaistani. Näitä päässäni syntyneitä pitkiä väärien päättelyjen ketjuja. Aiheutin taakkaa ihmisille, joilla oli omiakin murheita. Ja pelkäsinhän minä heidän hylkäävän minut. Ainoa keino estää satuttamasta ketään ja varmistaa ettei tule satutetuksi on varmistaa, ettei kuulu joukkoon. Siten vaihtoehdoksi jää loukkaaminen kliseisimmällä tavalla ”Tunnen kasvaneeni teistä erilleni”. En ole tiennyt pitäisi itseään onnitella vai lyödä itseään aina silloin tällöin rangaistuksena.

En minä odota heidän vastaavan tai antavan minulle anteeksi. Enkä odota kaiken muuttuvan entiselleen, se on mahdotonta. Minulla ei ole odotuksia, koska odotukset johtavat luultavasti pettymykseen. Tässä asiassa haluan vain pyytää anteeksi. Toivon voivani päättää yhden typerän aloittamani prosessin pyytämällä vilpittömästi anteeksi tekoani. Toivon heidän tietävän minun ymmärtäväni tekojeni vakavuuden ja aiheuttamani mielipahan. (Tulipahan mieleen, että mitäköhän AA/NA -portaita minä nyt oikein yritän kulkea pyytämällä anteeksi niiltä joita olen loukannut?)

Miehelle on turha puhua mistään. Vaikka sitä kuinka yritän, niin oloani hän ei onnistu helpottamaan. Pahentaa, vaikkakin tietämättään. Siinä ollaan vakavassa ristiriidassa sen kanssa, että minun pitäisi luottaa häneen ja kertoa tunteista tai ajatuksista, joita mielessäni liikkuu. En tunne saavani helpotusta kertoessani hänelle mielipahastani, sillä minulle tuntuu jäävän käteen tunne siitä, että olen ajatellut väärin, tehnyt väärin, tuntenut väärin… Sitten viimeisenä veisuuna en osaa ottaa kritiikkiä vastaan lopettaessani puhumisen väsyneenä ja vaietessani.

Se ongelma kai on. Kun minä en kaipaisi välttämättä ketään kertomaan vielä oman pahanolon ja syyllisyyden lisäksi miten hölmö olen ja miten väärin ajattelen tai teen. En välttämättä kaipaisi mitään sanoja heti siihen päälle kertomaan miten henkilökohtaisesti kaiken otan, miten tunnen liikaa ja liian paljon, ja ajattelen liikaa tehden senkin väärillä metodeilla tai ajatusmalleilla. Tarvitsen kuuntelijaa, joka ei heti tuomitse, vaikka kertookin rehellisesti jos on eri mieltä tai näyttäisi minulle minun tarvitsevan suunnan muutosta. ”Mutta kun sä olet…” on äärimmäisen hyvä tapa hiljentää toinen. Mies kertoo miten asiat ovat ja minulla on kutina, etten minä saa kertoa. Ehkä mies tuntee samalla tavalla minunkin kanssani. Ehkä me molemmat jäämme puolitiehen saavuttamatta koskaan todellista dialogia. Me olemme joskus kaksi kovin yksinäistä saman katon alla.

Kehon häpeä

2011-05-15T11:13:00.002+03:00

Viime aikoina on ollut kamalasti raiskausuutisia. Joko medialla on menossa mässäyskausi sen suhteen tai sitten minä vain näen ne uutisvirrasta paljon helpommin. Kaikki ne uutiset tukehduttaa. Mietin mitä juuri tästä raiskatusta meni rikki sisältä. Kuinka paljon häneltä mahdettiin viedä. Onko hän kohdannut ymmärrystä, onko häntä kuultu poliisilaitoksella ja tutkittu lääkärissä. Vai onko häntä nöyryytetty lisää. Ymmärtääkö kukaan hänen häpeäänsä ja syyllisyyttä. Muistaako kukaan kertoa, ettei vika ole hänessä.

Turvallisuuden tunne vähenee pala kerrallaan. En ole turvassa missään. Se voi ihan yhtä hyvin olla minä. Entä jos se tapahtuukin iltalenkillä? Tai joku tunkeutuu sisälle taloon? Ei jumalauta, entä jos se sattuukin omille lapsille. Miten heitä suojella? Yritän painottaa jatkuvasti siskonkin lapselle oman turvallisuuden tärkeyttä ja sitä miten liikutaan kuin kanalauma tyttöjen kanssa. Yksin ei jäädä, eikä jätetä, eikä luoteta liikaa keheenkään. Mietin miten vähän keinoja on pitää kaikki turvassa kaiken aikaa. Lapset menevät ulottumattomiini. En ole kilpenä ihmisten ja heidän välillään, en vain pysty siihen fyysisesti, psyykkisesti, koska minulla ei ole supervoimia. Ahdistun, tekee mieli iskeä otsa seinään.

Juuri siitä pelosta haluan olla vapaa. En halua pelätä näin paljon lasten puolesta. En halua, että he menevät rikki. Enkä halua katsella olkani yli odottaen ja peläten olenko minä taas seuraava. Menen lenkille edelleen, en varmasti luovu siitä! Mielikuvitelmissani käyn tilanteen läpi. Tällä kertaa pystyn tappelemaan vastaan. Päästän valloilleen sen eläimellisen, punaisen raivon, sen alkukantaisen tappavan raivon, jonka tiedän minussa kytevän. Etenen voittajana. Riistän riistäjältäni vallan alistaen hänet häpeälle, raiskatusta tulee voittaja, heikosta naisesta alistaja. Päiväunessani käsken asella varustetun raiskaajan mieluummin tappaa minut kuin antaudun. Uhoan tätä viiltämään kurkun auki tai ampumaan päähän teevadin kokoisen reiän. Vain jotta olen tehnyt jotain, enkä jähmettynyt...

Todellisuudessa... En luultavasti voisi yhtään mitään jos paikalla on useampi ihminen tai paskiainen osaa oikeat otteet, joilla oottesta vapautuminen on mahdotonta. Mielikin on kummallinen. Se raivo, pako ja pelko ei välttämättä kytkeydykään päälle kuten päiväunessa. Hyvin voi olla mahdollista, että mieli sanoo ZIP ja pakenee muualle säästääkseen minut. Avuttomuuden tunne on ainoana tunteena jossain mielen taustalla. Suurin osa tapahtumista jää kehon muistiin ja mielessä kytee ajatus, että jotain pahaa on tapahtunut, mutta muistikuvat ovat katkonaisia, hajalla ja levällään. Syyllisyys, häpeä, likaisuus, syyllisyys, häpeä, likaisuus, syyllisyys, häpeä, likaisuus. Kolmen komppania tunteita, jotka kuristavat elämän ulos.

Painajaisissa minä en ole sankarillinen voittaja. Enkä saa tilannetta estettyä mitenkään. Painajaisissa minut otetaan ja minä en voi tehdä mitään. Minä olen täysin avuton, pieni, jähmettynyt, kyvytön puolustautumaan. Kerran minut raiskasi unessa parrakas, jeesusmainen mies. Jokainen solu aisti vaaran jo ensimmäisen kerran hänet nähdessä. Silloin olin vielä ystävieni kanssa. Sitten eksyin, mies käveli minua vastaan sairaalan käytävässä kuin pyhimys. Lempeästi ja rakastavasti hymyillen. Kävi päälle ja otti mitä tahtoi, eikä riisunut hymyään kertaakaan. Jätti siihen lattialle, valkoiselle lattialle, kliinisen valkoiselle sairaalan käytävälle yksin ja likaisena.

Yksi pahimmista kokemuksista raiskauksen jälkeen oli se, että kukaan ystävistä ei välittänyt siitä mitä tämä tuttava minulle teki. Jatkoivat käymistään siellä kylässä varoituksista huolimatta, kunnes mies teki saman toiselle ystävälleni ja toisen hakkasi ohimennessään. Eikä sitä säästynyt alistamiselta vielä senkään jälkeen, kun yritti pysyä koko ihmisestä erossa. Niitä saman porukan kavereita oli sopivasti nauramassa minulle huoritellen ja huudellen. Vikahan oli minussa. Mitäs jalkani levitin (vaikka ei sitä minulta kyllä kysytty tahdonko). Saanko kirota, manata tai noitua, saanhan? Saanko sanoa ääneen mitä hänestä ajattelen, saanhan? Saanko tuntea vihaa, kiukkua, tuskaa, ahdistusta, saanhan? Saanko uskoa, että en ole huora, jakaja, holtiton jakorasia, saanhan?

Syöpä

2011-05-14T14:51:00.001+03:00

Ei tule kirjoittamisesta mitään. Tai siis sehän riippuu mistä kirjoittamisesta puhutaan. Kouluhommat siis eivät ota edetäkseen. Sain jälleen yhden esseen valmiiksi, mutta pikaisen laskelman jälkeen odottamassa on edelleen 5 muuta. Mistä näitä oikein sikiää? Ne tuntuvat lisääntyvän keskenään! Mokomat paskiaiset. Noissa on kiinni 35 opintopistettä. 35 opintopistettä, joita tosiaan tarvitsisin välttääkseni jälleen selittelemästä miksi minulta ei pitäisi periä jumalatonta summaa valtion jakelemia ”almuja” takaisin. Ei se kuukaudessa paljon kostuta, mutta vuoden verran tukia voi vähän itkettää jo.

Joskus päähän tulee hassuja ajatuksia. Luovuttamisesta. Olen hannari, luovuttaja ja pelkuri! Luovuttaminen ei kuitenkaan ole kuolemankaipuuta. Se on toivoa ja ajatuksia, jotka alkavat sanoilla ”Mitäs jos” ja ”Miten”. Sellaisia toiveita, joiden toteuttaminen on lähinnä päiväunelmia ja jotka eivät toivomalla itsestään toteudu.

”Mitäs jos kaataisin silmiini pesuainetta ja sokeutuisin. Saisinko sitten luvan lopettaa koulun?”

”Mitäs jos kävelen tänään rohkeasti jokaisen auton eteen suojatiellä. Jos nyt joku sattuu vahingossa töytäisemään, niin saanko silloin luvan levätä vähän aikaa?”

”Miten onnistuisin murtamamaan molemmat kädet yhtä aikaa kerta rykäyksellä? Miten korkealta minun pitää tippua ja ottaa vastaan?”

”Miten paljon minun pitää kuntoilla flunssassa, että saisin aikaan pahan jälkitaudin tai sydänlihastulehduksen?”

”Jos minulta löydettäisiin syöpä, niin eikö siinä olisi syytä luovuttaa koulun ja työn suhteen?”

Niiden avulla toivon saavani luvan luovuttaa, syyn luovuttaa, luvan olla vain ja perääntyä ilman kamalaa häpeää. Häpeä minut koulussa pitää, häpeä ja syyllisyys. Pelko, epävarmuus ja huono itsetunto pitää kurissa onnistumisen tunteet. Pelko estää uskaltamasta luottaa siihen, että tulevaisuudessa on jotain tai se muodostuu joksikin.

Viime keväänä löysin rinnoistani patit... vai oliko se talvella? Hiton hyvä muisti, rouva Elephant Memory... Noh kuitenkin.... Molemmilla puolilla sukua on rintasyöpää, leikkausjätteeseen kadonneita rintoja, rumia arpia, kemoa ja muuta paskaa. Joten en oikeasti ihmettele lainkaan kun se syöpä iskee minuunkin.

Pattini nimesin sitten heti ensitöikseni. Vilho ja Taneli ne taisivat olla. Otin asian rauhallisesti. Siinä vaiheessa vielä salaa toivoin myös pahinta. Toivoin pahinta, jotta saisin rangaistuksen ja toisaalta syyn antaa kunniallisesti periksi. Toisaalta huvittuneena mitä kaikkea voisin Vilhon ja Tanelin kanssa tehdä. Käydä syvällisiä keskusteluja, mennä elokuviin, istua suihkussa. Minne menenkin, ei yksinäistä hetkeä kun pojat seuraa mukana.... Voi pojat!

Patit kuvattiin. Kuvauksen tehnyt nainen otti terhakkaalla otteella koko mahtavan AA-kuppini verran rintaa ja venytti sen kahden levyn väliin. Ne sitten puristivat sen viimeisenkin elon ja epätoivoisen nuorekkuuden niistä pois. Nahkapussimankeli, sitä se enemmänkin oli. Kuvauksen jälkeen odotin lääkäriä, joka oli henkilökohtaiseksi ”ilokseni” vielä mies, kiireinen ja ärtynyt mies. Katsoi kuvia ja kopeiloi rintojansa, puhui kiireellä. En tiedä kuvittelenko vai toivoiko hän löytävänsä jotain muutakin vaiheeksi kuin vain vääriä hälytyksiä? Pettyneen oloisena ajan tuhlauksesta hän toivotti hyvää päivää ja lähdin prässätyin rintoineni ulos. Vilho ja Taneli katosivat ajan myötä. Olen syöpävapaa. Yllätykseni muhivat luultavasti aivan muualla. Jos saan sen kohdunkaulalle, en varmaan yhtä hanakkaasti ole luomassa siihen keskusteluyhteyttä. Se saattaisi näyttää paljon rivommalle kuin tisseille puhuminen.

Samaan aikaan soimaan itseäni syövän odottamisesta, ja syystäkin. Mitä kunniakasta siinä minulle olisi? Tauti, joka on vienyt niin monen läheisen lähelle rajaa ja sen yli. Tauti, joka teki tädistäni, lapsesta vielä itsekin, täysipäiväsen suojelijan ja huolehtijan, omaishoitajan, , ruoanlaittajan, maalaistalon emännän. Lapsesta, joka itse olisi vielä tarvinnut huolehtijaa ja suojelijaa. Tauti, joka on vienyt isovanhemmistani kolme ja tädeiltäni vienyt kehonkuvan. Tauti joka kuihduttaa sairastuneen kehon. Eikä se syöpä syö vain sairastunutta. Se syöpä syö läheiset, heillehän se jää se suurin taakka kannettavaksi loppujen lopuksi. Menetys, tuska, suru, ehkä jopa tajuaminen omasta mahdollisesta tulevaisuudesta. Sairastunut pääsee ehkä useimmiten ainakin loppuvaiheessa sinuiksi kuoleman kanssa. Kättelee sitä ja toivottaa tervetulleeksi tai käskee painua hemmettiin.

Niin... tauti, jota ei toivo pahimmalle viholliselleen, vaan itselleen soisi. Mitä kunniakasta on nähdä naapurin mies. Vielä puoli vuotta sitten eloisa, vasta harmaantuva, innokas lenkkeilijä, aina puhelias ja iloinen. Nyt hidastuneet askeleet, vuosissa vanhentunut vuosia enemmän kuin sormia riittää. Hiukset päässä harmaita, kasvoilla uurteet ja silmät väsyneet. Mitään ei tehtävissä, vaikka vuosia pitäisi olla edessä tilastojen mukaan vähintään 20 vuotta... Mitä kunniakasta olisi sanoa kaverilleni, ”Hei, toivon samaa tautia kuin isälläsi on, ihan vain jotta saisin luvan luovuttaa kunniakkaasti!” Mitä kunniakasta olisi sanoa ystävälle, ”Hei, toivottavasti koet saman uudestaan minunkin kohdallani”. Ehkä minun tulisi miettiä näitä ajatuksiani uudesta näkökulmasta. Ehkäpä olen enemmänkin anteeksipyynnön velkaa.

Flirttailuvammainen esittäytyy

2011-05-11T17:31:00.004+03:00

Olin tänään kirjastossa etsimässä kirjoja, joista kenties saisin materiaalia tarpeeksi irti esseitäni varten. Koulutyöt roikkuvat pahasti. Suurin syy on se, että on liikaa tekemistä, kun yrittää saada valmiiksi kaikkea kesken jäänyttä. Toinen syy on tolkuton väsymys työpäivien jälkeen. Kolmas syy ja varmaan suurin on liian korkea kynnys uuden luomiseksi. Sitä pelkää jatkuvasti sanovansa jotain tyhmää altistaen itsensä naurunalaiseksi. Sitä pelkää saavansa haukut jostain, moitteet ja ivaa. Etenkin se, etten tiedä mistä puhun, on kamalin ajatus. Sellaistako minä antaisin jollekin tarkatettavaksi? Sen olen jo hyväksynyt ala-asteella, etten osaa kirjoittaa kielioppien mukaisesti. Teen virheitä, piste! Asiasisältö on kuitenkin jotain minkä haluaisin

Kirjastossa ollessa viereeni tuli joku nuori mies odottamaan omaan vuoroaan. Ei siinä mitään, mutta kun se oli melkein ihossa kiinni. Nojauduin eteenpäin ja pojankin kaula venyi vieressäni. Äärimmäisen epämukava tunne valtasi taas hetkeksi koko kehon. Lihakset jännittyy ja päässä alkaa kihistä ajatuksia. Kiukkuakin. Mietin tahtooko poika tarkastella pöydällä olevaa ajokorttiani vai kurkata paidan sisään. Vai ihan muuten vain kaikessa ystävällisyydessä luusuaa liian lähellä.

Olen flirttailuvammainen ,kuten olen aiemmin maininnutkin. En osaa lukea sitä kunnolla. Himon osaan, kaikessa älöttävyydessään se on jotain minkä vaistoaa toisen ilmeistä, kehonkielestä, ilmeistä, eleistä. Himossa kuitenkin päässä sulkeutuu muutama väylä. Miten kuvailisin nyt sitä mitä tarkoitan... Himossa katseesta tuntuu hiipuvan järki. Samalla tavalla, kun silmittömässä raivossa katse tyhjenee jostain oleellisesta mikä normaalissa tilanteessa on tallella. Siinä valtaa pitävät kehon reaktiot, kun taas ajatukset ovat kapeita ja keskittyvät vain saamiseen, ottamiseen tai tyydyttymiseen. Himossa Minä on ensisijalla. Vihaan muuten sanaa "Himo" ja "Himoita"... Ihan vain tämmöisenä huomautuksena.

Flirttailun suhteen tunnun olevan kuitenkin eksyksissä. Joskus pysähdyn miettimään vasta jälkeenpäin jonkun toisen sanoista, joka on tilanteessa ollut toisena tulkitsijana, että hymy, eleet tai katse kertoi kiinnostuksesta. Tai ettenkö huomannut tämän kiusoittelevan minua, enkö nähnyt silmän vinkkausta. Aivot menevät tilttiin. En kai suostu näkemään vihjeitä. Jos sitä taotaan päähän ja huomaan itsekin, niin sitten hämmennyn. Tällainen tilanne tuli taas eteen. En minä halua antaa vääriä mielikuvia kenellekään. Vaikea kuitenkin huomioida omaa käytöstään ja omaa asennoitumistaan jos ei osaa lukea toisen viestejä oikein. Olenkohan yksin tämän tilanteen kanssa? Tämä on hiton vaikea asia.

Oikeaoppinen munien säikyttely

2011-05-10T19:03:00.002+03:00

En ole edelleenkään saanut itseäni kirjoittamaan psykologille viestiä. Siihen liittyy hyvin kummallisia ajatuksenkulkuja. Miksiköhän sitä ei vain pysy siinä alkuperäisessä suunnitelmassa, että kirjoittaisi jonkin lopullisen yhteenvedon. Kirjoittaisi saavutuksistaan ja onnistumisista tai niistä hyvistä asioista. Pelkään säälittävyyden tihkuvan kuitenkin sieltä jostain rivien välistä läpi. Heittäydyn puhumaan asioista, jotka eivät alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneet. Toisaalta pelkään, ettei hän muista minua ja satutan itseni kirjoitusprosessissa. Samaan aikaan pelkään hänen muistavan ja sitten odottavan minulta jotain päätöstä ja lopullista yhteenvetoa kirjeen muodossa, jonka seurauksena loukkaan häntä jos en sitä tee.

Suhtaudun tähän asiaan tunteella, paljon suuremmalla kuin osasin odottaa. Se liittynee hyvin paljon siihen rooliin, jonka tämä ihminen sai elämässäni. Väliin roikuttiin, väliin pyristeltiin irti, välillä koeteltiin kuinka kärsivällinen toinen on, välillä hävettiin sitä mitä toinen joutuu kokemaan vuokseni.

Asiakassuhteen loppuvaiheessa näin hyvin hämmentävän seksuaalissävytteisen unen tästä psykologistani. Unessa anelin häntä jäämään, tunsin häneen seksuaalista vetoa ja yritin tarjota itseäni hänelle. Toisaalta tunsin ajattelevani kuuluvani hänelle, olevani hänelle jotain velkaa. Toivoin, että antamalla itseni hänelle haluaisi jäädä. Olisin myös maksanut takaisin kaiken hänen minun hyväkseni tekemänsä. Hän kuitenkin kielsi kaikki eroottisesti latautuneet huomionosoitukseni ja sanoi itselleen hyvin tyypilliseen tapaan, empaattisen kärsivällisesti, ettei voisi jäädä ja painokkaasti kertoi minun tietävän sen. Hän osoitti kaikilla teoillaan, eleillään ja sanoillaan selvästi sen mitä välillämme oli, asiakassuhde, ja miten mikään ei voisi sitä muuttaa. Asiakassuhteet päättyvät joskus, niiden kuuluu päättyä. Ja siihen mitä en oikeassa elämässäkään ole hyvä ottamaan, hän teki. Itkin ja kyynelehdin ikkunan ääressä ulos katsoen järkyttyneenä tyrmäyksestä ja tilanteen lopullisuudesta, kun hän tuli ja halasi minua. Kietoi kätensä ympärilleni takaapäin ja vakuutti minun pärjäävän. Siihen heräsin.

En ole kovin hyvä ottamaan vastaan näitä äkkihalauksia, etenkään takaapäin yllätettynä. Niihin liittyy aina jonkin tason ahdistus, varovaisuus ja tarve pyristellä nopeasti pois. Unen tapahtumien perusteella päättelin sitten hämmennyksen laannuttua sen kertovan siitä syvästä luottamuksesta jota häntä kohtaan koin. Ja toisaalta uni itsessään oli normaali, ymmärrän sen, etten ollut hulluksi tulossa tai rakastumassa häneen, vaan tuossa vaiheessa ja paikassa se oli täysin normaalia riippuvuuden, tuen toivon, pitkän asiakassuhteen päättymisprosessiin liittyvää. Se oli osaltaan minun keinoni yrittää päästää irti ja toisaalta minun alitajuntani viesti tämän ihmisen tärkeydestä minulle. Tyhmä uni ja se hävetti muutaman päivän. Korvensi ihoa korvia myöten helpottaakseen kun unta pystyi alkaa käsittelemään pala kerrallaan.

Kaikkea sitä tuleekin kerrottua…

Sain mahtavia äitienpäivän lahjoja. Lapset olivat itse ne valmistaneet ja kertoivat valmistusprosessin alusta loppuun, pilkun tarkasti ja askel askeleelta. Illalla pöydässä keskimmäinen oli erityisen innoissaan kertomaan siitä miten hän onnistui kuin onnistui hyödyntämään suklaamunien yllätyksen ympärillä olevaa kennoa, vaikka toisin äiti väitti. Oli annettava myönnytysvoitto, poika oli oikeassa säästäessään ne myöhempää käyttöä varten.

Iltapalaksi raavittiin kasaan vähän sitä sun tätä, yhdelle vanhoja leivänkänttyjä, toiselle jugurtin pohjat, kolmannelle hedelmiä ja vähän kaikille pistettiin munia kiehumaan. Munat tosin unohtuivat kiehumaan hullunlailla, kiitos mahtavan keskittymiskykyni. Ajasta, jonka munat hellalla kylvyssään viettivät oli lähinnä mysteeri siinä vaiheessa kun heitin mulkkusia kylmään veteen. Alkaessani valuttamana vettä munien päälle, ilmestyi kaksi lasta alakertaan. Molemmat ilmoittavat tahtovansa säikyttää munat (ikitärkeä prosessi, jonka olin jo ennättänyt unohtaa). Edellisellä kerralla kysyin pojilta ovatko he koskaan nähneet kuinka munat säikytetään. Sen tarkoitus on saada näet munat pomppaamaan kuorissaan niin, että ne saadaan helposti irtoamaan. Ensin ne yllätetään kylmällä kylvyllä, jonka jälkeen mennään äkkiä kyykkyyn. Kun munaparat vähiten osaavat odottaa, hypätään pystyyn ja karjaistaan karmeasti muniensäikytyshuuto. Joten siinä me olimme, kolme lasta ja yksi aikuinen lurkkimassa tiskipöydän vieressä kolmeen laskien. Mies kurkkasi olohuoneesta kun neljä päätä kajauttaa karjaisun kattilalle. Tyytyi kuitenkin vain pudistamaan päätään. On tuo varmaan tottunut näihin tempauksiin.

Äitienpäivästä ja äideistäkin

2011-05-08T14:09:00.000+03:00

Olen kuunnellut Nirvanaa useampana päivänä. Nirvana kietoutuu muistissa niin moneen muistijälkeen, hyppii hermoradoilta toiselle, kaivautuu syvimpiin sopukoihin ja takaisin tuorempiin tapahtumiin. Se herättää jotain unohdettuja hetkiä ja tunteita jostain nuoruudesta aina nykypäivään. Täytin soittimeni sillä viime ja pari kesää taaksepäin kuunnellen sitä niinä unettomina öinä, kun ajelin pyörälläni ympäri kaupunkia tai kuljeskelin hautausmaalla. Todella voimakkaasti jäi mieleeni se hetki, kun astuin öisen hautuasmaan porteista sisään ja kuulokkeista alkoi soljua Nirvanan versio "Lake of Fire" -kappaleesta. Se huvitus siinä paikassa ja ajassa.

Voisin täyttää elämäni pelkästään musiikilla. Ympärivuorokautisesti ja taukoamatta. Se on minun keinoni paeta todellisuutta tai täydentää sitä. Musiikki auttaa keskittymään sulkemalla ympärillä olevien ihmisten äänet pois, tämä mahdollistaa esimerkiksi opiskelun ympäristössä, jossa on hälinää. Yleensä meillä musiikkilistat vääntää mies, joka aktiivisesti tuo esittelyyn uusia bändejä passiiviselle etsijälle. Minä rakastan uusien bändien löytämistä, en vain jaksa etsiä niitä. Tämä työnjako kelpaa minulle paremmin kuin hyvin.

Joudun muuten nöyrtymään sen edessä, että mies ei yksin ole syyllinen hiljaisuuteen. Se taisi olla hiljaisuuden, kärttyisyyden ja ärtymyksen syöttämistä toinen toiselle. Kumpikaan ei puhu, koska ei tahdo toista ärsyttää. Kumpikin olettaa toisen olevan vihainen ja siksi on hiljaa tai sanoo kommenttinsa kyynisesti, kylmästi ja tavalla, jonka tietää toisen nappuloita hiukan painelevan.

Väsymystä ilmassa on edelleen. Toivon kesän helpottavan sen suhteen, vaikka epäilen raha-asioiden aiheuttavan niin suurta stressiä, ettei se ainakaan helpota kenenkään oloa. Nytkin mennään niin tiukilla, että eilen päästin muutaman harmin kyyneleenkin silmistä.Vituttaa tämä taiteilu opiskelun, ensi kesän työn, tukien ja toimeentulotuen välillä. Vituttaa tämä vaikeus, millä meidät jätetään sellaiseen loukkuun ettei työt oikeasti edes kannata. Silläkin uhalla, että velkaannutaan, menen töihin. Ja todennäköisesti joudun palauttamaan rahoja Kelalle, koska osoitan aktiivisuutta työnsuhteen. Siihen yhdistettynä perhe ja pärjääminen, jee...

Haistakoon vitut koko saatanan tukisysteemi! Sairaspäivärahoja odotin monta kuukautta vuoden alusta ja kesällä lopulta itkin puhelimeen, että meinaako ne tappaa minut. Siellä ne olivat makaamassa jossain, ja työntekijä ihmetteli pahoitellen, ettei päätöstä tule, pistää kiirehtien. Perkele kun vituttaa!

Ah, äidiltä tuli näköjään viesti jossa toivottaa meille hyvää äitienpäivää. Luultavasti vähän vihjeenä siitä, ettei heti aamusta ole tullut onnitteluja. Äiti on rauhoittunut viime kesän jälkeen huomattavasti. Usean kuukauden tauko lapsien näkemisessä höysti äidistä pois pahimman hyökkäävyyden, haukkumisen ja manipuloinnin halun. Silti, hän ei ikinä pyytänyt anteeksi lapsilta tai minulta sitä miten on meitä kohdellut ja etenkin mitä silloin mökillä sanoi omasta lapsenlapsestaan, minusta miehestäni, ja hänen sukulaisistaan. Omalla tavallaan on yrittänyt korjata tilannetta, eli taputtelemalla sitä pienemmäksi ja olemalla kuin sitä ei olisi tapahtunut. Äitini tapa korjata kaikki. Äitikin on rikki, omalla tavallaan äiti on heikko kuin lasi, vaikka väittää olevansa rautaa, tulta ja tappuraa. Äiti on enemmän sihisevä ja kuoleva nuotio, joka yrittää haukkoa happea. Äiti on halkeillut posliini, joka saadessaan osuman hajoaa ja sitten liimataan. Mutta se kulissi on liian kova, se tahto pitää kiinni siitä mikä kuvittelee olevansa. Luovutan sen suhteen, että äiti koskaan näkisi tai ymmärtäisi.

Tauon venyessä äitini alkoi lähetellä lapsista lähetteli ja pyyntöjä sukulaistenkin kautta. Ja se ikävä, joka minun lapsillani oli, oli yhtä suuri. Siitä huolimatta, että äiti on mikä on. Rasistinen, ennakkoluuloinen, henkisesti väkivaltainen, ilkeä, välillä voidessaan huonosti lähinnä psykoottinen. Ei sen väliä, lapset antaa anteeksi... Niin minäkin, vuosia. Äidillä on hetkensä... Mutta sitten on ne paskat hetket, jotka nostavat edelleen kiukkua ja vihaa, niitä on niin vaikea käsitellä rutistelematta. En voi sanoa olevani äidin otteessa enää täysin samalla tavalla kuin olin. Ennen olin täysin hallittavissa ilman keinoja paeta tai päästä irti, siitä äiti piti huolen. Viime kesän jälkeen valta-riippuvuussuhteessa tapahtui jotain, koska minä alistin äidin ensin fyysisesti, sitten psyykkisesti ottamalla sen pois mikä on osa äidin identiteettiä, kieltämällä häneltä äitiyden ja isoäitiyden. Hiljaiselo äidin suhteen jatkuu, toivon sen jatkuvankin. En halua äitiä todelliseksi osaksi minun elämääni, mieluummin vaikka valehtelen välittäväni.

TEkstiÄ

2011-05-07T14:41:00.000+03:00

Tapasin ystävääni pitkästä aikaa, kävimme kävelyllä, juttelimme sitä ja tätä, sorkittiin tuota ja tökittiin täältä. Löydän nämä keskustelut aina yhtä hedelmällisiksi ja mukaviksi, olkoon sitten puhetta vaikeista asioista, masennuksesta, suruista, iloista, onnistumisista, politiikasta, uskonnosta, koulu- ja työasioista. Aivan sama, keskustelu johtaa aina johonkin uuteen. Siinä ohessa kävimme kierrätyskeskuksessa, josta löysin valtavan kasan vaatteita, kirjoja ja muuta sälää. Opiskelijabujetin laihduttama lompakkoni kiitti kauniisti, "Voi kiitos, kiitos. Kaunis kiitos, omistaja rakas. Ehkä saatte huomenna vielä hedelmiäkin". Kesken mukavan ja aivan liian lyhyen tapaamisen mies soittaa niin väsyneen ja vihaisen kuuloisena. Keskeytin siis tapaamisemme. Sovittu oli, että hän menee kirjastoon tai kahvilaan odottamaan saadakseni rauhassa jutella ja viettää aikaa ystäväni kanssa. Se oli kyllä enemmänkin käsky, ei pyyntö, ei pahoittelu, vaan samanlainen käsky äänessä kuin joskus menneisyydessä. "Tottele". Pyydän anteeksi ystävältäni ja lähden kipittämään miehen luo, joka odottaa minua.

Lähdemme autolle painostavassa hiljaisuudessa. Kysyn mieheltä miten matka meni ja suunnilleen ainoa asia, jonka sanoo on, "Päin persettä." Seuraavan kerran sanoo jotain moottoritiellä, "Tällä autolla pitää ajaa sitä 100 km/h, bensaa menee, aja hiljempaa". Minua alkaa jo tuskastuttaa ja väsyttää, haluan kotiin, silmät painuu kiinni väkisin, vituttaa ja suututtaa. Mies ei ole paljon sittemmin puhunut, ei eilen eikä tänään. Nukkuu ja makaa. Kuulostaa jotenkin tutulle. Mutta ei se hiljaisuus ole pahin, vaan se riidan haastaminen. Tänä aamuna sitä on viljelty viikonlopun tarpeiksi ja lopulta minä ärähdin, "Ole kiltti ja pidä suusi kiinni seuraavat 2 tuntia. Älä puhu minulle enää mitään." Mies teki työtä käskettyä. Minulla on tunne, että hän odotti tuota minulta. Siis syytä. Syytä olla vihainen ja syytä sille miksi on vihainen. Otan sen vastaan niin hyvin kuin taidan. Minusta tuntuu, etten tee sitä tarpeeksi hyvin. En ole tarpeeksi kärsivällinen. En tarpeeksi ymmärtävä. Luulisi miehen kuitenkin ansaitsevan minun kahden vuoden henkisen riiston jälkeen hieman enemmän.

Yksi reikä päähän, kiitos

2011-05-03T18:15:00.002+03:00

Näin painajaista. En vain muista siitä enää niin paljon kuin aamulla. Jos tahtoisin saada sen pysymään päässäni koko pitkän päivän, se olisi kirjoitettava ylös heti kun herää. Turha sitä on kiireisen päivän jälkeen enää yrittää kaivaa kokonaisuudessaan muistista. Tuuuuurha toivo. Sain viisi tuntia unta, mikä alkaa olla sitä normaalia määrää. Nyt tunnen itseni niin väsyneeksi, että nukahtaisin ellen pitäisi itseäni väkisin hereillä. Luomet tuntuu raskailta, jalat tahdottomilta. Kotimatkalla nukahdin siskoni kyydissä noin 15 minuutiksi. Auto kiisi tasaista vauhtia, sisälämpötila oli mukavan lämmin ja tie pelkkää suoraa, vähemmästäkin nukuttaa. Siitä tuli mieleen ne parin vuoden takaiset autoreissut koulusta kotiin iltapäivisin. Se kaikki tuskaisuus. Välillä teki mieli kääntää ratti kallioon, välillä hypätä liikkuvasta autosta. Silmät painuivat unettomien ja pitkien öiden vuoksi väkisin kiinni suoralla tiellä. Olin yksinkertaisesti pelkästään väsymyksen vuoksi liian vaarallinen rattiin. Aion ostaa tänään yhden siiderin unilääkkeeksi... tai kaksi. Lasken oikeasti mieluummin saatuja tunteja öissä kuin todellista lepoa. Tunnit ovat konkreettisempia käsittää tylsistyneillä, tyhmillä ja vanhoilla aivoilla.

Ai niin se uni. Siinä pakenin jotain. Lensin taivaalla karkuun, välillä juoksin asfalttisia teitä pitkin. Mutta en muista mitä tai ketä pakenin, enkä missä. Uneni värin muistan! Maailma oli kuin kellertävä valokuva, hiekanpölyä täynnä. En unelmoinut vedestä ennen kuin jouduin johonkin huoneeseen. Huoneessa oli minun kanssani joku nainen, joka muistutti minua olematta minä. Avasin nurkassa olleen laatikon ja se oli täynnä vettä. Siellä lillui vetisinä kaikki toimistotarvikkeet, huomiotarrat, kaksipuoliset teipit, kirjekuoret... Vesi oli vaalean sameaa, sellaista kuin se olisi, jos siihen on liuennut liimaa. Työnsin laatikon kiinni ja kysyin vieressä olevalta naiselta miksi ihmeessä laatikossa on vettä. Avasin näyttääkseni sen, mutta se olikin vedetön, kaikki aiemmin vedessä lilluneet tavarat siististi paikoillaan ja kuivia. Muistan miten säikähdin. Avasin toisen laatikon ja se oli täynnä vettä. Suljin sen yhtä nopeasti ja vetäisin auki. Nyt sekin oli vedetön ja ajattelin, että taas se tapahtuu, olen tulossa hulluksi. Käännyin naisen puoleen ja hänellä oli pora kädessä, porassa pitkä ohut poranpää. Nainen käänsi katseen seinään päin, pisti poran leuan alle ja käynnisti koneen. Hän ei kiljunut, ei huutanut, porasi vain päähänsä reikää. Seinälle roiskui veri minun paetessa huoneesta. Menin jonnekin, mutta en muista minne ja heräsin. Ihana uni.

Nuku, nuku, nuku, nuku... Ei sitten!

2011-05-02T20:09:00.002+03:00

Ei vieläkään kunnollista yöunta takana. Öisin tulee pyörittyä sängyssä. Peitto pitää olla jalkojen välissä myttyrällä, varpaiden välissä pitää olla lakana, toista jalkaa hierotaan patjaa vasten unentulorituaalina. Tyynyä nyt runttaan lähinnä toivoen sen asettuvan paremmin niskan alle. Lopputuloksena on väistämättä melko raiskattu tyynynpaha. Edessä olisi ostosreissu uuden tyynyn hankkimiseksi, mutta ehkä sinnittelen vielä vähän aikaa.

Mieheni on kahta kauheampi. Hän runnoo tyynynsä sellaiseen kuntoon, etten minä pysty niillä edes nukkumaan. Yleensä mies tietää visusti pysyä erossa minun tyynyistäni. Hän tietää minun saavan kohtauksen jos näen hänen kohtelevan MINUN tyynyäni kaltoin (itsehän en niin tee), omalleen tehköön mitä vain, mutta MINUN! Kohtaukseen kuuluu kauhistuneita hengenvetoja sisään ja ulos, tuskaisia huokailuja ja sitten puolen tunnin mittainen valitus. Olen tyynyuskovainen. En halua, että kukaan muu koskee niihin. Paree pysyä erossa! Niin!

Yritin saada tänään psykiatria kiinni troppien toivossa, mutta eipä tuo puolentunnin puhelinaika oikein riitä asiakasmäärään nähden. Jos varaan ajan, niin se tarkoittaa sitä, että avun saanti viivästyy ja homma menee siihen pisteeseen, että kierre on jo päällä. Vituttaa suunnattomasti… massiivisesti… äärettömän paljon! Toivon unta, rukoilen unta, anelen itseäni nukahtamaan. Kaikki nuo ovat keinoja, jotka pitävät varmasti unta vielä varmemmin loitommalla.

Koin tänään hyvin vahvan déjà vun. Mietin selityksiä voimakkaalle uudelleen kokemuksen tunteelle. Minun mieleni väitti minun nähneen tilanteen unessa, mutta mitä luultavammin…

a) aivot temppuilee väsymyksestä

b) olen käynyt samaisessa toimistossa aiemmin ja samainen työntekijä on istunut samaisessa tuolissa, ydistän sisustusta oman toimistoni sisustukseen ja tunteen aiemmin tuntemaani

c) olen ollut samankaltaisessa tilanteessa

Hymähdin ihan ääneen ja jatkoin hommiani. Hommia. joita en osaa ja joiden oppimiseen menee takuulla kauemmin kuin minun pestini kestää. Olen kuin hampaaton kurre pähkinäkasalla muiden nakerrellessa menemään. Olen se ainoa keuhkokala mutalutakon rannalla, joka ei onnistunutkaan kasvattamaan henkäilyyn tarvittavia elimiä. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tyhmäksi. Onneksi pääsen kohta omiin hommiini ja omaan pieneen toimistooni.

Väsyttää ihan tolkuttomasti, mutta ei väsytä sillä tavoin, että tietäisin saavani unta. Lähinnä siis puhdasta uupumusta pitkästä päivästä ja vielä pidemmästä viikosta. Ehkä illemmalla sitten? Olen muuten huomannut muutoksen siinä, miten pystyn taas ottamaan asioita vastaan, oppimaan uutta ja hoitamaan asioita. Aivot laukkaa omia tuntemattomia reittejään, haaroo eri suuntiin ja risteää välillä keskenään. Jossain välissä puolet ajatuksista kaikkoaa omille teilleen, osa tyssää paikalleen ja pieni osa jatkaa villisti eteenpäin mutkitellen. Keskittymiskykyni laskee, huomaan käveleväni mm. kesken keskustelun toiseen suuntaan tai uponneeni omiin maailmoihini. Näistä uppoamisista havahdun yleensä sisäisesti nolostuneena ja toivoen, ettei kukaan ole tajunnut katseeni tyhjenemistä. Pinnistelen tosissani pitääkseni mieleni aisoissa. ZIpppP ja olen muualla, PoKs ja olen taas täällä. Kun puhutaan hyvästä asiakaspalvelusta…

Toukokuu on lupausten täyttämisen kuukausi

2011-04-30T14:01:00.000+03:00

Nuorin poikani uskoo menettävänsä kaikki elämänsä tärkeät hetket, koska en osta Aktimelia. Kyllä, tämä tarkoittaa vain sitä, että hänen vastustuskykynsä ei kasva. Protestointi maitohyllyllä päättyi äidin voittoon. Ihan vain siksi, että minä olin sillä kertaa kukkaroni kuningatar. 4-vuotias maleksi perässä pienine kärryineen naama kaikella muulla kuin näkkärillä. Danoninoa yhtenä päivänä ostin, höynä äiti. 4-vuotiaani antoi minulle toiveikkaan esityksen Danoninon hyvistä puolista kasvaville lapsille ja sen vaikutuksesta niihin luihin. Kiitos Danone. Aggressiivinen ja varmasti pienen valtion vuosibudjetin verran maksanut mainontanne on tainnut tehota. Isoakin isompi ÄH!

Toukokuussa opintopsykologi palaa töihinsä. Lupasin kertoa kuulumisiani hänen palatessaan puolen vuoden vapaalta. Mitäköhän minun pitäisi hänelle kertoa? Tarvitseeko minun kertoa? Ristiriitaiselta asia tuntuu siksi, että koen olevani hänelle kuulumisien verran velkaa. Samaan aikaan minä haluaisin mieluummin olla hiljaa, koska hänen luonaan käyminen tuntuu näin jälkikäteen rankalta ja häpeälliseltä kokemukselta. Kaikki se oman paskansa kaataminen hänen niskaan, kiukuttelu, itsetuhoisuus, tehdyt tyhmyydet, painajaisten kertominen, pelkojen levittäminen pöytään, oman seksuaalisuuden ja raiskausten seurausten ruotiminen, henkisesti väkivaltaisten ihmisten jälkien korjaaminen, oman äitisuhteen ratkominen ja se kaikki viha... Eiiii. Keskityn liikaa siihen tunteeseen, että tein jotain väärin, eikö? Se on hänen työtään kuulla, eikö? Jos kirjoitan jonkin positiivissävyisen, lyhyen ja ytimekkään viestin siitä, että minulla menee hyvin? Se olisi tavallaan päätepiste sille kaikelle työlle, jonka hän joutui kanssani tekemään. Päätepiste myös minulle, kun minun ei tarvitse sitten enää murehtia lupaustani.

Alan ymmärtää entistä paremmin, miten rajallisesti sitä tuntuu olevan keinoja auttaa vaikeasti itsetuhoista ihmistä. Miten saada apu ihmiselle, joka ei apua halua, mutta selvästi on sen tarpeessa. Itsetuhoinen ihminen on kuin usvaa. Se leijuu henkisessä ja fyysisessä tilassa kanssasi, näet, kuulet ja koet hänet, sinua kylmää hänen puolestaan. Yrität tavoittaa sanoilla, katseella, teoilla, lohdulla, ehdottamalla erilaisia vaihtoehtoja avun saamiseksi yrittäen samalla pitää omista rajoistasi kiinni. Samalla pelkäät auringon haihduttavan hänet ilmaan. Tiedät että tämän ihmisen katoaminen on erittäin mahdollista kaikkien yrityksistä huolimatta. Ei minusta taida olla täyspäiväiseksi (tai täyspäiseksi) työntekijäksi mielenterveyspuolelle. Nostan hattua heille, jotka sitä työtä tekevät.

Tein muuten masennustestin huvikseni. Olen päässyt 17:sta pisteeseen. Vaikka olenkin suhtaunut kriittisesti noihin masennustesteihin, niin tämä tulos oli mieltäylentävä. Se on hyvä ja alhainen pistemäärä. Se on jotain mistä pitäisi nyt pitää kiinni jollain keinoilla, vaikka tällä rustaamisella. Olen lääkkeetön ja yritän pysyä lääkkeettömänä nyt. Ehkä lupaan itselleni kuitenkin aloittavani lääkkeet pienemmällä kynnyksellä jos näyttää siltä, että mieliala laskee normaalin itseinhon ja -vihan, syyllisyyden tunteiden ja morkkiksen puolelta sinne selvästi itsetuhoisemmalle asteelle. Unettomuutta on ollut taas viikon verran. Varastin mieheltä lopulta bentson saadakseni aivot hiljenemään edes hetkeksi. Se ei katkaissut ongelmaa, mutta auttoi yhden yön osalta. Saadakseni nukahtamislääkettä tai kokeillakseni vielä sitä melatoniinia minun olisi mentävä psyk-polille samalle ihmiselle, jonka luona mies kontrolloiduttaa AD/HD:tä. Kas kummaa kun ajatus tuntuu helvetin vastenmieliseltä.

Rakkoja ja vähemmän rakkautta

2011-04-27T16:05:00.003+03:00

Tänään tuntui, että olisi mukava kotiin tullessa osata heittää työ pois harteiltaan. Päästä yli päivästä, jonka on juuri kokenut. Mietin miten toiset onnistuvat lähtemään työstään ja riisumaan roolinsa kuin vaatteen jättäen sen odottamaan kaappiin uutta työpäivää. Oven kolahdus erottamassa työroolia arkiminästä.

Inhoan sitä, etten saa päätäni hiljaiseksi. Kotiin tullessa käyn läpi päivää mielessäni etsien kaikkea mitä olen mahdollisesti mokannut. Häpeän itseäni, häpeän työni jälkeä, häpeän sitä etten ole omasta mielestäni tarpeeksi hyvä, osaava ja taitava. Pelkään rikkoneeni sääntöjä, aiheuttavani kaaoksen ja luonnollisesti saavani haukut. Erottelen toisten sanomisia, ilmeitä, eleitä. Mietin mitkä niistä ovat viestejä siitä, että minua paheksutaan. Yksi tai kaksi lausetta jää soimaan mieleen mantrana. Täysin viattomasta huomautuksesta tulee suorasanainen viesti ”Et ole minkään arvoinen. Yritä nyt oikeasti olla parempi. Tuonko he tänne haluavat palkata? Et ansaitse arvostusta. Ole parempi, muuten voit painua vaikka helvettiin.”

Ammatti-identiteetti ei pääse kasvamaan kuin vinoon. Töissä unohdan. Unohdan, koska paahdan, tekisin ylityötunteja (ja teenkin niitä) mikä on täysin naurettavaa tässä elämäntilanteessa. Paahdan vääntäen hommia ja kyllästyn heti jos joudun olemaan paikallani 5 minuuttia kauempaa. Soimaan siskoani siitä, ettei hän osaa lopettaa sortuen itse aivan samaan. Huomaan tekeväni, koska silloin en joudu kuuntelemaan itseäni. Paahdan, koska päässä suhisee ideoita, kädet syyhyävät päästä tekemään tekemättömiä tehtäviä. Samalla käyn läpi asioista, joita minun tulisi vielä oppia. Paahdan koska saan iloa työstäni. Päivän ollessa ohi ajan kotiin tunnin verran kaasujalkaa säästelemättä, saan lapset kotiin, teen ruoan, siivoan ja samaan aikaan taustalla mietin. Soimaaminen alkaa sanoilla, sitten lauseilla. Juuri tuollaisilla säälimättömillä lauseilla, joilla riisun itseltäni mahdollisuudet olla ylpeä itsestäni, ylpeä työstäni ja taidoistani. Päässä filmi jää jumiin yhteen kohtaan kommenttiraidoilla. Katso, ja kelaa taaksepäin, aloita alusta, kuuntele ivaa. Mitä tapahtui, mitä tein ja teinkö oikein? Kommentoijana minä, säälimätön ja ilkeä minä.

Milloin sitä osaisi taputtaa itseään olkapäälle. Uskoa itse itseensä, kuten sitä kannustaa muita uskomaan. Kuinka saada sanottua itselle, että minä oikeasti osaan ja kykenen? Tai edes sen, että on jonkin arvoinen? Miksi ihmeessä maailman vaikeimmaksi asiaksi on muodostunut itsensä hyväksyminen,itselleen anteeksiantaminen ja itsensä rakastaminen. On paljon helpompi välittää toisista, antaa anteeksi ja rakastaa heitä. Itseinhon kaivo on pohjaton. Sieltä on mistä ammentaa vihaa. Itsensä kannustaminen kietoutuu kierosti haluun todistaa jotain muille ja itselleen.

Jokin saa minut nyt jännittämään ja pelkäämään. Huomaamatta olen taas hiertänyt itselleni rakkulat jokaiseen sormeen ja isoihin varpaisiin. Juuri kun sain kaikki kovettumat pois, etteivät ne herättäisi töissä huomiota. Pieni sykkivä kipu muistuttaa, että olen elossa ja jostain kumman syystä se rauhoittaa minua. Se rauhoittaa kaikessa tuttuudessaan. Paha tapa, mutta ollut osana käytöstä jo niin kauan kuin muistia riittää. Yleensä mies on estämässä minua nyppimstä ihoani. Tulee ja nappaa kädet lämpimiin käsiinsä, käskee närkästyneenä lopettamaan tai huijaa tekemään jotain muuta. Nyt pitäisi vahtia itse itseään, mutta taitaa energia jakaantua oman itsensä hiljentämiseen. Huomenna uusi päivä. Huomenna olen parempi!

Kolmiulotteinen Lasten Ulkoilutus Järjestelmä ja vaarallisen siisti Saniteettimies

2011-04-26T18:09:00.000+03:00

Ensimmäinen ja toinen pääsiäispäivä tuli ja meni. Vuorossa oli munien etsintää tai ”mulkun etsintää” kuten äitini asian herttaisesti ilmaisisi. Perinne, jonka väliin jättäminen merkitsisi itkua, kyyneleitä, huutoa, kapinointia ja loppuvuoden mittaista katkeraa muistuttelua. Ei kun kiipeilemään, ryömimään ja vihjeitä piilottamaan.

Nuoremmalle piirsin vihjeet kuvina, tappi kun ei osaa lukea. Koululaisille olin kirjoittanut lyhyet vihjeet, joiden avulla he löytäisivät odottamansa aarteen. Kaikilta etsintä sujui ilman sen suurempia vastoinkäymisiä, jos ei siis lasketa esikoisen eteisessä pyörimistä. Aikansa kenkiä sormenpäillä siirreltyään, pää työntyi eteisestä. ”Siis meinaatko sä ihan oikeesti, että mun on tungettava KÄTENI noihin kenkiin???”

Vedimme siis itsemme ähkyyn suklaamunista ja leipomistani kakuista, joiden vuoksi onnistuin melkein tajuni menettää. Meinasi muna päästä kuin päästäkin voittoon naisesta. Siinä tiukassa suutelossa ( eli puhallellessa kananmunia tyhjiksi) tuli pinnisteltyä sen verran lujaa, että näkökenttä alkoi hämärtyä pakottaen minut istumaan hetkeksi alas… Ja samaan aikaan en voinut olla miettimättä, että mistä tämäkin muna on tähän maailmaan putkahtanut, yöööh. Pääsemmekö tästä päätelmään, että munanpuhaltelu ei ole herkille ja nössöille?

Näin unta jälleen vedestä. Tulvasta, joka tyhjensi kokonaisen kylän ihmisistä. Vesi nousi ja nousi, saartoi meidät paikalliseen baariin. Ihmiset olivat äärettömän julmia toisilleen. Vallalla oli "syö tai tule syödyksi" -mentaliteeteillä maustetut selviytymiskeinot. Päätin minulle riittävän, kun kolme teiniä ryösti minut päästä varpaisiin. Ajatuksenani oli lähteä katsomaan miten on työpaikkani laita. Matkalla sinne näin veden alla pyöränraatoja, sohvia, huonekaluja, ihmisten menneitä elämiä. Ohitseni lipui Kelallinen virastotalon pöytiä. Pienet kunnanliput ja keskeneräiset paperi odottamassa allekirjoitusta siististi niiden päällä. Yritin viimeiseen asti välttää joutumasta uimaan vedessä. Vaarantunne painoi rintaani ja yritin roikkua mieheni kannoilla etsien turvaa hänestä. Mieheni ei tuntunut kuitenkaan olevan oma itsensä. Hän kikatteli, naureskeli ja oli liian hilpeä... Yksinäisyydentunne kasvoi entistä suuremmaksi kaitsiessani miestä pois veden ääreltä. Pelkäsin hänen todella menevän sinne, hukkuvan. Mieheni ei ole hilpeä, eikä hän kikattele. Viimeinen merkki siitä, että peli on hänen osaltaan menetetty. Vihaan vesiunia. Siihen kätkeytyy useimmiten jotain vaarallista ja kaikkein pahinta on joutua uimaan siinä. Elementtinä se on siis toistuva minun yöllisissä elokuvissani.

Vesi kertoo minulle tarinaa minusta itsestäni. Enkä ole varmasti ainoa. Eiköhän vesi ole elementtinä tavallinen erilaisissa luomiskertomuksissa, myyteissä ja tarinoissaa. Vesi parantaa ja virvoittaa, herättää henkiin, takaa elämän jatkumisen. Samalla se on jotain pelottavaa, tappavaa, vaarallista ja tuntematonta. Veden ihme jatkuu kaksijalkaisten kohtuihinkin, jotka täyttyvät lapsivedellä pitääkseen pienet asukit elossa ja saavat pienet keuhkot kasvamaan ja valmistautumaan ulkoelämään. Vedellä puhdistetaan syntejä, puhdistaudutaan ennen rukouksia, parannetaan sairauksia… Vesi vanhin voitehista, vai miten se nyt menikään.

Puhdistautumisesta puheen olleen katsoin sunnuntaina YLE:ltä dokumenttielokuvan Miesten Vuoro. Pidin siitä, pidin sen tavasta kertoa tarinaa suomalaisesta saunasta ja miehestä, tunteista ja koko elämän kirjosta. Pidin sen puhdistautumisviestistä. Siitä miten monella tavalla sauna puhdistaa meidät, henkisesti ja fyysisesti. Ja kuinka meistä jokainen on yhtä ja samaa lihaa ja verta saunassa erilaista taustoista huolimatta. Pidin elokuvan värimaailmasta, yksinkertaisesti esitetystä kauneudesta. Mieskin taisi pitää siitä, koska se kirvoitti hänestä ulos jotain. Dokumenttielokuvan loputtua näet mies läpsäisi tyytyväisenä penkkinsä käsinojia ja tokaisi virnistellen, ”Noin! Ja tarinan perimmäinen sanoma oli maailmalle, että sauna tekee suomalaisista miehistä ämmiä.”

Tarinani taas poukkoilee, sillä edellisestä tarinankerronnasta mieleeni tuli lukemani iltasatu. Se vain jaksaa edelleen suuresti huvittaa minua. Kyseessä on Havukaisen ja Toivosen ”Tatu ja Patu Supersankareina”. Nuorimmat nauroivat ääneen kuvituksesta löytämille pienille hauskuuksille ja keskimmäinen alkaa saada paljon enemmän irti sanallisista leikeistä ja kuivista vitseistä, joita kirja viljelee. Kirjan supersankari, Hyperkybermies, on vanginnut mm. vaarallisen Leppäkerttumiehen, jonka tukikohta sijaitsi (minkäs muun kuin) ison kiven juurella. Toinen tunnettu rosvo, harmillinen roskapostaaja, jonka hän on toimittanut tiilenpäitä lukemaan on Ros Kiss@ alias E-mailis. Ai niin, eikä pidä unohtaa ”vaarallisen siistiä Saniteettimiestä”

Hyberkyber miehen innoittamana pojat tahtovat muuttua supersankareiksi. Näin syntyy Aktiivipoika ja Mittamies. Entinen Patu kommentoikin mahtipontisesti kirjassa Mittamieheksi muuttumistaan seuraavasti,

”Milliäkään en anna periksi!” Patu julisti, teki vauhdikkaan kuperkeikan ja mittasi olohuoneen maton parilla nopealla ninjaliikkeellä. ”Vannon käyttäväni mittaamattomia voimiani suoraviivaisesti ja kamppailevani pahuutta vastaan koko pituudeltani.”

Kirjassa Ylivetolan kaupungin rakkaat muistomerkit ja virastotalot alkavat mystisesti kadota ja niiden tilalle ilmestyy muovisiin jättipakkauksiin pakattuja uusia versioita edellisistä esikuvistaan. Kun kaupungintalon tilalla siis on valtava vahvaan pahviin ja muoviin pakattu ”Huippumoderni Hallinnollinen Osaamiskeskus”, on kaaos taattu. Kukaan ei näet pääse vahvan muovin ja pahvin läpi. Kuvassa seisoo iso joukko miehiä puvuissaan ja salkuissaan tökkimässä muovista pakettia. ”Tilanteesta täysin hämmentyneet virkamiehet olivat turhaan pyrkineet siihen sisälle tökkimällä laatikkoa avaimillaan tuntikaupalla”. Suihkulähteen tilalle jätetään ”Visuaalinen ja Akustinen Julkitila Kostutin TM.” Lasten leikkipuiston tilalle on ilmestynyt paketti jossa lukee ”Kolmiulotteinen Lasten Ulkoilutus Järjestelmä TM.” Myönnettäköön suoraan, että minulla saattoi olla jopa hauskempaa kuin lapsilla.

Liekö sadun innoittamana, kun nukkumaanmenosta ja sänkyyn kömpimisestä ei meinannut tulla yhtään mitään. Aloin hiljalleen kyllästyä nuorimman loputtomaan vauhtiin. Pienet jalat viuhuivat huoneesta toiseen, pienet kädet lennättivät autoja ilman halki ja pieni suu väritti lentoa luomalla matkalle näkymättömiä vastuksia ja hirviöitä voitettavaksi. Kehoitin muutamaan kertaan poikaa sänkyynsä tuloksetta. Lopulta minulta loppui kärsivällisyys. Korotin ääntäni ”YKSI! KAKSI!...”. Nuorin tiputti auton hyppysistään pinkaisten siinä samassa sänkyynsä. Tyytyväisenä tilanteen hallintaan saamisesta menin viemään puhtaita, liitostettuja vaatteita omille hyllyilleen. Silloin kuuluu selän takaa pienet askeleet ja nuorin tulee kysymään tyytyväisenä, ”Ehdinkö?”

Kai tämä menee masennusmuisteluksi kuitenkin

2011-04-24T10:45:00.000+03:00

Tänään on vuosipäivä. Tai oikeammin ensi yönä, joten se taitaa kyllä mennä 25.päivän puolelle. Kippis sille, että elossa ollaan... Kai... Ylösnoustu tai oikeammin pakotettu, huudettu ja revitty ylös. Sydän pumppaa edelleen, ruuminosat liikkuvat, ajatus kulkee jotenkin. Veikkaan, että aivosolukadon vuoksi kadotin 5 vuotta lisää mielenterveydestä ja aivojeni tulevasta hyvinvoinnista. Tulen mitä todennäköisemmin sairastumaan vielä alzhaimeriin tai dementiaan. Ai kun on mukava olla aina valoisa ja positiivinen ihminen.

Muistan parin pääsiäisen takaisen mummolareissun, sen kevään kun masennus oikeastaan alkoi. Kävelin avannolle kahden sangon kanssa. Jokainen askel oli raskas, kengissä lyijyä. Mielessäni kävin keskustelua itseni kanssa siitä miten ihana olisi vain astua avantoon ja hukkua. Isäni sanoi, että melkein hukkuessaan hän juuri ennen tajunnan menettämistä saavutti ihanan euforisen rauhan. Kuolema ei pelota. Ajatus siitä, että kuolen joskus (<--- huomatkaa yltiöpositiivinen asenne) ei aiheuta minussa kauhua, surua tai tuskaa. Ehkä ongelma on sitten siinä, että siitä pelosta on päässyt irti. Ei ole syytä masentuneena sinnitellä, koska kynnyksen yli astuminen on liian helppoa? Nyt terveempänä sitä tajuaa itsemurhan järjettömyyden, kaiken sen aiheuttaman tuskan ja taakan läheisille. Sitä ei taida olla valmis heittämään lusikkaa nurkkaan. Eikä toisaalta tahtoisi löytää itseään tilanteesta, jossa kuolemaansa perustelee läheistensä pelastamisella.

Tässä kun miettii miten monta kertaa minäkin olen masentunut elämäni aikana. Miten monta kertaa mieli on pättänyt lopettaa yhteistyön itsensä kanssa ja sulkeutunut jonnekin.... Se saa aikaan sen, että oikeastaan nämä vakaat kaudet ovat aina sen uuden pudotuksen odotusta. Ei minulla ole epäilystäkään, etteikö tämä uusisi. Masennus on sairaus, jonka kanssa joudun elämään ikuisesti. Tuo oli nyt viides masennusjakso ja pahin tähän mennessä koetuista sen yhdistyessä kaikkeen koettuun ja post-traumaattisen stressin oireisiin.

Typerää kai odottaa mitään? Onko se sama kuin kutsuisi katastrofia luokseen? Eikö? Pelkään suunnattomasti hämärtymistä. En ole edelleenkään oikeastaan saanut käsiteltyä mitään kunnolla. Olen saanut rauhan joidenkin asioiden suhteen, mutta niin olen saanut niiden suhteen rauhan aiemminkin. Minä olen edelleen ihminen, joka tahtoo rangaista itseään virheistä (todellisista tai ei), syyllisyyden tunteista ja elämästään yleensä fyysisesti. Hyvinä aikoina viiltäminen, käsien hakkaaminen vasaralla, ihon tunkeminen kattilan kylkeen jne, pysyy kurissa, huonoina ei sitten millään. Huonoina aikoina pullo muuttuu piruksi ja pillerit huutaa kaapista.

Ja minulla on edelleen pahoja ongelmia säikkymisen suhteen. Vihaan käsiä kaulan läheisyydessä, kasvoihin koskemista, takaapäin tarttumista. Vihaan nurkkaan tunkemista fyysisesti ja sitä tunnetta, etten pysty pakenemaan. En pidä läheisyydestä kuin omilla ehdoilla. Enkä aina ymmärrä miehiä ja heidän viestintää. Alitajunnassa jokin huutaa aina, että miehet ovat yksinkertaisesti uhka, eikä keneenkään pidä luottaa. Järki käskee suhtautumaan asiaan realistisesti. Siitä tuli mieleen, että olen muuten täysin vammainen flirtin suhteen. Jokin mielessä tuntuu pysäyttävän flirttiviestit täysin. En ymmärrä milloin ihmiset yrittävät flirttailla ja jos taas viesti on hyvin selvä eli idooteinkin sen ymmärtää (eli minä), niin menen vain lukkoon. Pelkään jatkuvasti antavani vääriä viestejä ihmisille ja joutani siksi pulaan.

Terve, mutta terapian tarpeessa. Jonain päivänä...Sitten kun sitä muka on varaa johonkin... HAH, ei tule tapahtumaan i-ki-nä.

Unet kertoo näkijästään?

2011-04-23T10:48:00.000+03:00

Näin viime yönä unta, että tahdoin pesulle. Etsin epätoivoisesti pyyhettä joka paikasta, jotta voisin peittää itseni jollain sieltä tullessani. Mummolan piha oli täynnä tuttuja asiakkaita töistä ja häpesin jo valmiiksi. Menin saunalle kiroten löytämättä sieltäkään mitään, mihin kuivata itsensä ja jonka alle voisin piilottaa kehoni. Kapusin saunaan ja ovelle koputettiin. Tuttava tuli torumaan minua äänekkäästi siitä, että varastin aikaa työkaverini varaamalta sauna-ajalta. Hikoilin kuin pieni possu, alasti tuttavan edessä ja häveten suunnattomasti. Yritin muistella olinko todella varannut ajan itselleni vai onko tässä tapahtunut jokin väärinkäsitys. Sauna oli kuuma ja minua ahdisti kiire sekä huoneen pienuus. Tajusin saunan katon olevan niin matalalla, etten pystynyt istumaan suorassa ylälauteilla. Ja se tuntui valuvan alaspäin pakottaen minua koko ajan pienempään ja pienemään tilaan.

Ryntäsin pesulle ja huuhtelin hiet itsestäni. Puin päälleni kamalan uimapuvun, jonka löysin. Se näytti mielestäni härskiltä. Se oli valkoinen ja näytti läpi kaikki ne osat, joita yritin peittää. Muutakaan ei ollut. Juoksin järveen ja huomasin yhden asiakkaani katseessa jotain mistä en pitänyt. Jotain mikä nostattaa minussa huolta ja pelkoa. Enkä pitänyt siitä, että hän katsoi asiakseen istua juuri saunan vieressä kytistelemässä. Unen lopussa yritin peitellä itseäni liian pienellä paidalla ja rynnätä sisään hakeakseni itselleni vaatteita. Häveten syvästi.

Edellisenä yönä paskoin unessa housuuni. Naamapunaisena ja kakellellen yritin peitellä vahinkoani ettei kukaan vain saisi tietää.

Vähän aikaa sitten kuljettelin kämmenelläni mieheni katkaistua kalua. Etsin lääkäriä, joka voisi kursia mieheni kokoon. Välillä penis alkoi nahistua ja rypistyä. Otin silloin vettä ja virvoitin sen eloon. En koskaan löytänyt sitä lääkäriä, joka olisi voinut minua auttaa. Ei vaikka suurimman osan unesta juoksin pitkin sairaalan käytäviä ja sain neuvoja ohikulkijoilta.

Toisena yönä minua syytettiin jostain mitä en ollut tehnyt. Seisoin yläosattomissa vihaisena ja heitin saksalaista rallikuskia karamelleillä ja huusin hänen yrittävän lavastaa minut. Mies ei koskaan näyttänyt kasvojaan, istui vain katonreunalla, punavalkoisessa ralliasussaan ja kypärä päässään. Tumma, heijastava visiiri esti näkemästä hänen kasvojaan. Olin vihainen, väsynyt ja kiukkuinen.

Häpeä näkyy olevan taas teemana suurimmassa osassa unia. Häpeä. Ehkä se liittyy siihen, että pelkään koko ajan mokaavani töissä. Että teen tyhmyyksiä, toimin väärin, saan moitteet ja lopulta potkut. Itseluottamukseni on edelleen minulla luokkaa nolla. Milläköhän sitä saisin nostettua pikaisesti, että unista tulisi vähän vähemmän nolottavia ja ahdistavia?

Paluu sorvin ääreen

2011-04-17T16:29:00.000+03:00

Lyhyestä virsi kaunis. Palasin, enkä uskonut tämän päivän koittavan (ei hätää, en usko, että olette menettäneet mitään). Edelliselle blogille kävi vähän ohraisesti. Loppuvaiheessa pelkäsin kuollakseni jonkun tutun löytävän blogini ja tunnistavan minut sieltä. Pelkäsin miehen löytävän minut ja saavan silmittömän raivokohtauksen kirjoituksistani ja yksityisen elämäni levittämisestä kaikkien eteen (mukaan lukien muutamat häntä koskevat kommentit). Uskon, että hän haluaa yksityisen ja julkisen minän välillä käytävän keskustelun tapahtuvan tiukasti hänen ehdoillaan. Jos siis hänestä puhutaan, hän on se joka puhuu. Minun kommenttini rikkoisivat tuota sääntöä rankasti (kuten tämäkin kommentointi nyt tekee). Tein hänestä ja meidän yksityiselämästä omilla ehdoillani julkisen.

Alan tuntea olevani oikeasti parantumassa masennuksesta. Tunnen, että olen parantumassa kaikista vanhojen haavojen kipeästä aukeamisesta. Minä todella tunnen, että alan jälleen päästä tasapainoon. En ole enää vain uhri, raiskattu, likainen, halveksittu, arvoton. En ole enää lapsuudenkodissa ja menneissä parisuhteissa henkisesti moukaroitu kaiken sen ansaitseva paskiainen. Alan tuntea olevani sellaisissa voimissani, etten kaadu edes kohtalaisen suurista vastoinkäymisistä. Kaksi päivää sitten autolla ajaessani tunsin äkkiä voimakkaan mielialan nousun, kehollisen euforian: tältä tuntuu mielenterveys!

Silti aina kaikki ei oikein mene oikean ja normaalin kaavan mukaan. Jonotin Kelassa kysyäkseni mahdollisuuksiani perheellisenä opiskelijana ottaa ihan kesäsijaisuus täydellä palkalla, sekä sen vaikutuksista asumistukeen. Istuessani siinä ahdistus alkoi kasvaa sisällä. Melko odottamaton reaktio siihen hetkeä aikaisemmin vallinneeseen normaaliin mielentilaani nähden. Lopulta voimakas henkinen pahoinvointi purkautui äänettömänä itkuna. Tiedän kyllä mihin tuo saattaa kytketyä. Keho ja mieli muistaa ne toivottomat käynnit Kelassa yli vuoden takaa. Sen ahdistuksen, pelon, huolen ja paniikin samassa toimistossa, samalla tavalla loputtomasti omaa vuoroa odottaen. Ja silloin en tuntenut toivoa saada asioitani järjestymään. Olin ollut rahatta ja avutta liian pitkään.Odotin vain kuolemaa.

Ehkä minulla on välillä muutenkin vähän tunneherkkyyttä ja itkeskelen muutenkin. Töissä joudun olemaan henkisesti vahva, tasapainoinen, ottamaan vastaan asiakkaiden pahoinvoinnin, surut, ilot ja arkiset asiat koko kirjossaan. Välillä toppuutellaan vaativia asiakkaita, välillä kuunnellaan haukkuja osaamattomuudesta ja siitä, etten välitä. Olen juuri siinä välikädessä, byrokratian ratas suuressa koneistossa, kohdassa joka kitisee kiljuen rasvaa ja samalla toisella suulla kertoo asiakkaalle maailman kärsivällisimmällä äänellä:

Olen pahoillani, en voi tehdä mitään.

Olen pahoillani, minulla ei ole valtuuksia.

Olen pahoillani, teidän on odotettava omaa vuoroanne.

Olen pahoillani, mutta en voi luvata mitään.

Olen pahoillani, laki määrittelee tämän asian näin.

Olen pahoillani, ilman oikeita asiakirjoja en voi tehdä yhtään mitään.

Minusta on tullut juuri se mitä itse inhoan. Byrokratian vahtikoira. Hiphiphurraa ensimmäisen kerran. Sanomattakin selvää, että kotiin tullessa olen välillä melko poikki. Ne hyvät hetket ja onnistumiset auttaa pitämään voimissa. Ilman niitä luultavasti sanoisin soronoo. Jättäisin tuon pestin jollekin toiselle henkisesti vahvemmalle.

Ensi sunnuntaina tulee tasan vuosi siitä, kun yritin itsemurhaa. Aika osuva (tai rienaava) päivä viettää elossapysymisensä vuosijuhlaa. Hiphiphurraa toisen kerran. On vähän ristiriitaiset tunteet tuosta päivästä. En tiedä ihan tarkalleen miten suhtautua. Välinpitämättömästi? Ilolla, koska olen elossa? Ahdistuneena , jos mieleen alkaakin tunkea muistoja ja tuntemuksia joita ei välttämättä haluaisi kokea? Ehkä se selviää lähempänä, ehkä en muista edes sitä sunnuntaina. Ehkä muistankin ja siksi olen ehkä varuillani, mietin ja analysoin asiaa niin paljon, että mieli huutaa hoosiannaa. Mene ja tiedä. Olen elossa, enkä oikeastaan muuta voi. Olen elossa, koska minulta vaaditaan sitä. En ole lähdössä nyt mihinkään oman käteni kautta ja toivon mieleni säilyvän niin ehjänä etten tunne vapauttavani ketään poislähdölläni.

Olen pakosta miettinyt ja käsitellyt mielenterveysongemia paljon viime aikoina. Joissain kulttuureissa mielenterveysongelmien olemassaoloa itsessä tai läheisessä ei voida ääneen myöntää. Yhteisöllisessä kulttuurissa ennen ”minää” tulee ”me”. Silloin myös mielenterveysongelmien taakka on koko perheen taakka, koko perheen yhteinen häpeä. Joskus käy jopa niin, että mielenterveysongelmista kärsivä on pakotettu olemaan hiljaa tilanteestaan syrjinnän ja hylkäämisen pelossa, sillä sairauden pelätään tarttuvan. Siksi masentunut on aina ”hullu”, psykoosin sairastanut pysyy ”hulluna” ja välteltynä ikänsä. Akselilla sairas ja terve ei ole välimuotoja. Tämä näkyy jopa kielellisellä ulottuvuudella. Kielellinen sanasto ei pysty kaikissa kulttuureissa kuvailemaan erilaisia mielenterveyden ongelmia. Niitä ei vain ole. Masennus pääsee samaan kastiin kuin skitsofrenia tai persoonallisuushäiriöt jne.

Entäs meillä? Miten meillä suhtaudutaan mielenterveysongelmiin? Minä mietin nyt omasta näkökulmasta, en siis allekirjoita tätä kenenkään muun puolesta, otan siis täyden vastuun kirjoituksistani, mikäli ne mielestänne on hullun horinoita.

Masennukseen ainakin suhtaudutaan paljon suopeammin kuin ennen. Tiedon lisääntyessä myös ihmisten tietoisuus masennuksesta on lisääntynyt. Sitä ei nähdä parantumattomana sairautena. Kansansairautena kyllä, johon halutaan valtion tasolla löytää ratkaisu (keinoissa ja käytännöissä sitten tökkii…). Eikä täydellistä vapautumista ennakkoluuloista olla maallikkojenkaan parissa onnistuttu saavuttamaan. Masentunut on vain laiska, ei ole oppinut ottamaan itseään niskasta kiinni. Ja jos kerran on masentunut, niin silloinhan ei pitäisi jaksaa tehdä mitään. Masentunut saattaa käyttäytyä vain ”huonosti” ja epäkunnioittavasti toisia kohtaan ilman, että sitä osattaisiin ymmärtää masennuksen oirenäkökulmasta.

Toisaalta, selkeästi eritavalla käyttäytyvät tai räikeästi joukosta erottuviin ihmisiin suhtaudutaan meilläkin edelleen karsastaen. Naapurin skitsofreenikkopariskuntaa nuoret nauravat avoimesti, lapset suhtautuvat avoimen pelokkaasti, aikuiset välttelevät parhaansa mukaan ja puhuvat kotipiirissä syljeskellen. He ovat kaikessa erilaisuudessaan liian erilaisia. Kaikki mielenterveysongelmat eivät ole yhtä hyväksyttyjä. Persoonallisuushäiriö ei välttämättä näy päällepäin ulkoisesti. Läheisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä sen olemassaolo voi tulla ilmi. Siksi persoonallisuushäiriö voi olla yksilölle itselleen ja joskus läheisille raskas kannettavaksi, mutta hyväksyttävämpää kuin suuresti ”ulkoisesti” ja ”henkisesti” valtaväestöstä erottava sairaus. Enkä mene nyt siis siihen, miten vakavia persoonallisuushäiriöt ovat, mitkä ovat niiden seuraukset ja haitat jne. Koska niillä voi olla vakavia seurauksia niin persoonallisuushäiriöstä kärsivälle kuin persoonallisuushäiriön elämänpiiriin kuuluvillekin.

MUTTA: me emme pelkää mielenterveysongelmien tarttuvan pelkässä kanssakäymisessä, syrjäytymisen uhka on kyllä suuri, mutta ei samassa mittakaavassa. (Hmm… Emmekö me kansana ole jo muutenkin yksinäisiä. Individualisteja kehdosta hautaan, iltapäivisin yksin kotona aikaansa viettäviä lapsia, jotka odottavat uraputkiäitejä ja –isiä töistä kotiin saapuvaksi. Yksinäisiä aikuisia kaupunkiyksiöissä, ja melkein unohdettuja vanhuksia odottamassa lastaan vuosittaiselle visiitilleen? Taitaa mennä jo liioittelun puolelle, vai?)

Me emme kuitenkaan pelkää mielenterveysongelmien johtuvan pahoista hengistä, jotka ottavat vallan sielusta. Sen sijaan kyllä syytämme ja vastuutamme usein yksilöä itseään sairastumisestaan, mikä on yhtä outoa kuin osoittaa syyttävällä sormella pahoja henkiä... Tai ehkä pahat henget eivät olekaan niin epätoivoinen ja paha asia kuin ikuinen hullun leima tai yksilöstä itsestään vian etsiminen. Pahoista hengistä voi ainakin parantua? Eikö? Maallikon yksilönvastuunäkemys jättää vastuun parantumisesta yksilön omille harteille. Yhteiskunnallisella tasolla mielenterveysongelmaisia tahdotaan auttaa, heidät tahdotaan nähdä osana yhteiskuntaa, ihmisinä, ei sairaina yksilöinä, ei vajaavaltaisina. Ei joinain, jotka tulisi vain sulkea yhteisön ulkopuolelle… Ehkä meillä ”hulluilla” on asiat paljon paremmin kuin voisimme uskoakaan.

Täytyy varmaan ryhtyä tekemään lähtöä. Olen täyttänyt nimittäin kansalaisvelvollisuuteni ja käynyt äänestämässä. Illaksi ostin siiderit miehelle ja minulle, jotta voimme kilistellä... suruun tai iloon. Aivan sama kai, tiedä mihin tässä ollaan menossa?